Huomenna ratkaistaan, lähteekö Brysseliin kaksi vihreää vai kaksi perussuomalais/kd-läistä (oman toiveeni arvannette). Jokainen ääni ratkaisee. Lähetä viesti eteenpäin!

Testaan ping.fm palvelua...

Niin siinä sitten kävi, että tuli melkein vuosi vietettyä Brasiliassa. Palasin talven keskelle 27.12.2005. Blogin päivittäminen loppui jo hieman aikaisemmin, koska minulla oli sellainen fiilis, että viimeiset ajat ovat jo menossa ja aivan pian voin kertoa kuulumisiani livenä lukijoilleni. Kenties Brasilian Blogini saa jatkoa, mikäli saan havittelemani työpaikan Brasiliasta ensi kesäksi. Tällä hetkellä uurastan diplomityöni parissa STT:llä.

Jossain vaiheessa jokaista itseäänkunnioittavaa matkapäiväkirjaa pitää löytyä kommentti: "käsittämätöntä miten nopeasti aika on kulunut". En muista olenko jo jotain samansuuntaista kirjoitellut aiemmin, mutta nyt sitten viimeistään.

Portugalissa ja myös espanjassa on hauska sanonta "cair a ficha", joka tarkoittaa jonkun asian tajuamista tai käsittämistä. Kirjaimellinen käännös olisi kolikon tai pikemminkin puhelinautomaattipoletin putoaminen (kuulostelkaa mielessänne ääntä krkl krk kling!!!). Viimeviikolla minulle valkeni (eli putosi kolikko, eli caiu a ficha), että minun lähes vuodenmittainen työharjottelu täällä on jo reippaasti loppupuolella.

Yritin järjestellä paluulentoni siirtämistä tammikuulle, hermostuin kaikkiin pirun epäpäteviin sihteereihin, jotka aina vain antavat uuden numeron, mihin soittaa ja lopulta tyydyin kohtalooni, että palaan Suomeen 27.12. ilman, että ehdin pahemmin kierrellä Brasiliaa.

Töitä on jäljellä enää nelisen viikkoa, eli tässä se tulee: Käsittämätöntä miten nopeasti aika on kulunut!

1. Elektroniikan opettaja
http://www.educere.org.br/?pg=educere

2. Kansanäänestys
Lain mukaan Brasilialaisten on pakko äänestää, tai vähintään virallisesti selvittää, miksi ei äänestä. Jos sinulla ei ole esimerkiksi tyopaikkaa hakiessa todistusta siitä, että kävit äänestämässä edellisisssä vaaleissa voi olla, että jää duunipaikka saamatta. Tulevana sunnuntaina sitten äänestetään, että pitäisikö aseiden ja ammusten myyminen kieltää täällä. Suomalaisena maailmanparantajapasifistina olisin toki kieltämässä pyssyt varsinkin nähtyäni yhden veriteon jäljet läheltä, mutta lähes kaikki tutut täällä ovat erimieltä.

http://www.cnn.com/2005/WORLD/americas/10/11/brazil.gunreferendum.ap/

3. Rahaa taiteesta
Meikäläinen sai eilen puhtaana käteen 280 R$ neljästä edellisviikon sirkusesiintymisestä. Brasilian mittapuulla melkoisen hyvä palkka, kuukauden minimipalkka, jolla monet elävät on kaiketi jossain 300 R$ kieppeillä.

Keski-ikäinen laiha mies pukeutuu aina siniharmaaseen hieman kauhtuneeseen pukuun ja tupakoi paljon. Hän on jatkuvasti hieman äreä, tai jos ei äreä niin laiskasti välinpitämätön. Todennäköisesti hän on työnarkomaani ja naimaton.

Eilen töiden jälkeen osallistuin Bahialaisen näyttelijäryhmän kehollisen ilmaisun työpajaan. Siinä oli pieni teatterimaailmaan vahingossa tipahtanut teekkari ihmeissään, kun työpaja aloitettiin manaamalla esiin esivanhempien energiaa, joikaamalla ja tanssimalla piirissä. Neljän tunnin sessio ei sentään kokonaan ollut yhtä psykoottista, vaan itseasiassa kohtalaisen avartava kokemus. Mielenkiintoisia harjoituksia väsymykseen asti.

Ensimmäisen kappaleen kuvaus oli minun mielikuvitukseni tuotetta seuraavanlaisesta harjoituksesta: Kaikki osallistujat kävelevät taukoamatta ristiin rastiin huoneessa ohjaajan antaessa ohjeita.
-Nostakaa hartiat niin ylös, kuin mahdollista, mutta kävelkää ja olkaa muuten ihan normaalisti.
-Havainnoikaa kehonne reaktioita ja antakaa mielikuvituksenne luoda roolihahmo tästä lähtökohdasta (ylösnostetut hartiat), mutta välttäkää itsestäänselvyyksiä.
-Kehittäkää roolihahmoa edelleen, miten hän puhuu, miten liikkuu, mitä ajattelee, mitä tuntee jne.

Tänään olen menossa katsoman samaisen teatteriryhmän esitystä.

Assim, como Gtierrez, o finlandês Antti Jogi Poikola, 26, veio para o Brasil como trainee, ou estagiário, pela Aiesec.
Curiosamente,vindo de um dos países mais frios de que se tem noticia, Poikola afirma nunca ter passado tanto frio na vida. “É que aqui no Brasil a gente passa frio fora e dentro de casa. Tomar banho a uma temperatura de 8 ºC não é fácil”, relata. Álem do frio, a maior dificuldade no país tropical foi a língua. O finlandês falava inglês e nenhuma palavra em português. Hoje, nove meses depois, já conjuga perfeitamente os verbos e fala português melhor que muitos brasileiros.

O Diário, Sexta-feira, 14 de Outubro de 2005 – Pág. 14

Kuten Gutierrez myös suomalainen Antti Jogi Poikola, 26, tuli Brasiliaan työharjoitteluun Aiesecin vaihtoohjelman kautta.
Milenkiintoista kyllä, vaikka Poikola tulee yhdestä maailman kylmimmistä maista, hän kertoo, ettei eläessään ole palellut niin paljoa kuin täällä. “Täällä Brasiliassa on nimittäin kylmä sekä sisällä että ulkona. Ei ole niin mukavaa mennä suihkuun kun lämpötila on 8 ºC. Kylmyyden lisäksi suurin ongelma tropiikin maassa oli kieli. Suomalainen puhui englantia, mutta ei sanakaan portugalia. Tänään yhdeksän kuukautta myöhemmin hän jo taivuttaa verbejä sujuvasti ja puhuu portugalia paremmin, kuin monet Brasilialaiset.

O Diário (Pohjois-Paranan sanomalehti), Perjantaina 14.10.2005 – sivu 14

Tämän sanomalehtihaastattelun lisäksi olen sirkuksen puitteissa esiintynyt jo kaksi kertaa Campo Mourãon paikallistelevisiossa. Sirkusryhmämme on ollut tämän viikon tienpäällä ja pienemmillä paikkakunnilla huomio on taattu. Eilen jopa pääsin ensimmäistä kertaa antamaan nimmareita faneille!

Kun en kerran saa tekstiä väännettyä kun muka on aina niin kiire, niin lähetän edes yhden kuvan minusta ja Tsekkiläisestä kämppiksestäni.

Minulle tuli varsin ikävä fiilis, kun en ole oikein tehokkaasti ollut yhteydessä kehenkään kotipuolessa pitkään aikaan. Postikortit on lähettämättä, Blogi päivittämattä, messengerissä olen aina statuksella "Ocupado", isälle ja äidille saan ehkä kerran kuussa yhden tekstiviestin kirjoitettua ja kaverien menemisistä en tiedä juuri mitään. Tätä nyt ei pidä ymmärtää, että minulla olisi huono omatunto, jota yrittäisin paikkailla. Pikemminkin tämä on julkista ajatuksenjuoksua, ikävä kaikkia teitä. Nyt kirjoittaisin enemmän omista kuulumisistani jos minun päässäni vain liikkuisi jotain, väsyttää ja huomenna pitää herätä aikaisin ja reissata sirkuksen kanssa ensiintymään.

Laitetaan nyt edes yksi kuuluminen: sain hankittua kirjastokortin Campo Mourãon paikalliseen pikkukirjastoon ja ensimmäisen lainakirjan onnistuin lukemaan laina-ajan puitteissa. Paulo Coelho "O Alquimista"... huippu, lähdenkin tästä metsästämään henkilökohtaista legendaani, ehkäpä maailmankaikkeus sitten juonittelee edukseni.

Sou Arte Circençe ryhmä esittää ‘Paixão de Coió” (Coion intohimo)

Artistit kokoontuvat päivittäin, hyppivät, gingaavat, kinastelevat, levittävät hymyä ja väriä...
järjestäytynyt sekamelska, pikkuhiljaa muovaten liikkeitä, ääniä, muotoja...
Spektaakkeli.
Näin syntyi “Paixão de Coió”, joka sekoittaa teatteria, tanssia, Capoeiraa já sirkusta mukaansatempaavalla kielellä. Esityksen inspiraatio on lähtöisin Kaakkois-Brasilialaisista kansantarinoista, joissa rakkaus ympäröi niin roistoja, kuin kunniallisia nuorukaisiakin.

Ensi-ilta huomenna 27.9.2005 klo 20:00 Campo Mourâon SESC:ssä, hinta vaivaiset 3 Realia.

TERVETULOA

Capoeiran opettaja kutsuu minua päivästä riippuen joko “O Filipino” tai “O Kenyano”. Nimensä perusteella keskivertobrasilialaiselle täysin tuntemattomat maat: “Finlândia, Thailândia ja Filipinos” menevät helposti sekaisin. Olen useammin kuin kerran yrittänyt keskustelukumppania julkisesti nöyryyttämättä tai väheksymättä selvittää, mitä eroa on Finlândialla ja Philadelphialla. Mitä meidän pienestä rakkaasta suomenmaasta sitten oikein tiedetään täällä kauriin kääntöpiirillä?

Kahdeksan kuukauden aikana olen ehtinyt rekisteröidä kansallismielisen selektiiviseen muistiini erinäisen määrän löytämiäni viittauksia kotimaahani. Tunnetuin suomalainen on tietysti “homen de gelo”, eli jäämies Kimi Haikkonen (R sanan alussa lausutaan kuten H ja Ä:n ja Ö:n voi luonnollisesti unohtaa), joka ajaa lujaa ja puhuu vähän. Yleisurheilun MM-kisojen aikaan sain ihailla televisiosta kotikaupunkini maisemia ja kuulin myös ytimekkään selvityksen siihen, miksi olympia-stadionin eteen on pystytetty patsas miehestä, joka jolkottelee ilman vaatteita. Rio de Janeiron biitsille oli pystytetty ihaka-oikea lumilautailu Big Jump hyppyri kisoja varten. Kisat voitti joku suomalainen Mikko tai Jukka, joka televisiohaastattelussa kommentoi “I won because I was the best”.

Kulttuurin ja urheilun kädenvääntö Suomen viemisessä Brasilian kartalle on kohtalaisen tasaväkistä. Kertaalleen olin kuulevinani pätkän Finlandia Hymniä erään saippuaoopperan taustalla, mutta ehdottomasti suurin julkisuusylläri on ollut suomalaisen hevi-musiikin suosio täällä. Aina silloin tällöin vaihdan pari sanaa messengerissä erään tytön kanssa, jonka messenger-nimessä lentelee lepakoita, ja joka haluaisi muuttaa Kiteelle, koska joku Night Wishin muusikko asuu siellä. Rasmuskin soitteli Brasilian MTV:ssä pari viikkoa sitten.

Kultturia ja urheilua siis kyllä jossain määrin, mutta entäs sitten suomalaiset firmat? Valitettavasti Nokia on mitä ilmeisimmin japanista ja sen lisäksi ainoa suomalainen tuotemerkki, joka on tullut vastaan on Valtran traktori.

Poikkeuksen vahvistavana sääntönä olen tavannut muutaman melkoisen suomitietoisen brassinkin. Eräs tyttö heti kuultuaan, että olen suomesta täräytti päin naamaa, että “haista vittu” ja heti perään “hyvää joulua”. Nämä lausahdukset hän oli oppinut ollessaan vaihto-oppilaana Suomessa.

Viimeviikolla polkupyörästäni yllättäen halkesi takakumi. Menin fillariliikkeeseen ja kuminvaihdon ohella ostin heräteostoksena itselleni pyöräilykypärän. Tiesin kyllä jo ostosta tehdessäni, että huomio on taattu, mutta kaikesta huolimatta kommenttien laatu ja määrä onnistuivat yllättämään.

Kun sitten poljin uusi punainen kypärä päässä ja leveät kasarilasit naamalla ensimmäistä kertaa töihin, niin porukka meinasi tikahtua nauruun. Ensimmäinen kysymys oli, että olenko ruvennut jarrastamaan maantiepyöräilyä. Vastasin, etten harrasta maantiepyöräilyä sen enenpää, kuin, että poljen päivittäin kaupungin halki töihin. Tähän yksi oppilaistani sitten vilpittömän hämillään kysyi, että MIKSI sitten olen hankkinut kypärän. Kysymys on ymmärrettävä siitä näkökulmasta, että brasilialainen käyttää turvavyötä autossa pää-asiassa välttääkseen sakot ja mikäli poliisia ei ole näköpiirissä saattaa olla jopa loukkaavaa kuljettajaa kohtaan laittaa turvavyö kiinni. Olen pitkin viikkoa selitellyt, kuinka Suomessa on ihan tavanomaista käyttää kypärää liikenneturvallisuutta lisäävänä tekijänä, vaikkei siihen mikään laki velvoitakaan.

Mielenkiintoinen suuntaus kypäräkommentoinneissa on ollut, että ihmiset näkevät pyöräilykypärän ilmeisesti jotenkin riskialttiin pyöräilijän merkkinä. Yksi kaveri kysyi, että olenko kaatunut pyörällä ja ostanut siksi kypärän, kun toinen taas kehoitti minua olemaan varovainen liikenteessä. Kommentit olisivat ehkä enenmmän kohdallaan, mikäli olisin asentanut apupyörät fillariini, mutta kysymyksessä on vain pyöräilykypärä, tosin kenties Campo Mourãon ensimmäinen.

Lista ajan kulusta:
-On kulunut noin 9 kk siitä, kun opin ensimmäiset portugalinkieliset sanat
-Kahdeksan kuukautta ja kolme päivää sitten saavuin ensimmäilstä kertaa São Paulon Guarulhos lentokentälle
-Reilut seitsemän kuukautta sitten aloitin työt Campo Mourãossa
-Vaihdoin epäsäännöllisen lenkkeilyn ja salilla käynnin Capoeiraan noin viisi kuukautta sitten
-Kaksi kuukautta ja viisi päivää sitten tapasin Franin
-Ehkä puolitoista kuukautta sitten puhuin viimeksi suomea
-Noin pari kuukautta takaperin liityin sirkusryhmään
-Kuukausi sitten tietokoneeni simahti
-Kolme viikkoa sitten vietin viimeksi viikonlopun Campo Mourãossa
-Viikko sitten kirjoitin viimeksi Blogiini
-Viimeksi kolme päivää sitten juttelin Tadzikihstanilaisen tytön kanssa
-Kaksi ja puoli päivää sitten olin pukeutuneena muumioksi
-Kymmenen tuntia sitten puhuin viimeksi puhelimessa Franin kanssa
-Kaksi tuntia sitten fillaroin kypärä päässä
-Puolitoista tuntia sitten katsoin brasilialaista saippuaoopperaa

Ennen kuin tapasimme Franin kanssa hänen äitinsä oli kuulemma rukoillut jumalalta, että Fran löytäisi poikaystävän. Äiti vain olisi toivonut poikaystävän olevan brasilialainen. Kannattaa olla varovainen sen suhteen, mitä menee jumalalta pyytämään.

Nyt Francielin äiti on hirveän huolissaan meidän suhteesta, koska pelkää tyttärensä joutuvan kärsimään sitten kun palaan Suomeen. Toistaiseksi olemme Franin kanssa onnistuneet työntämään sivuun ikävät ajatukset väistämättömästä erosta, mutta onneksi on äiti huolehtimassa.

Fran mainitsi äidilleen tästä minun päiväkirjasta, jossa olen julkaissut meidän kuvia ja kirjoitellut tarinoita. Uutinen helpotti ainakin vähän epäluuloisen "anopin" huolta ja hän kommentoi: "No ainakaan Jogi ei ole naimisissa, jos kerran julkisesti kertoo perheelleen ja ystävilleen uudesta tyttöystävästä." Että silleen, loogista päättelyä.

Sirkusprojekti etenee pikkuhiljaa, vaikka ensimmäinen näutös peruuntuikin.

Tämä on niitä hetkiä, kun voi nauraa ääneen itselleen. Olen päässyt hiljattain vauhtiin Dan Brownin Anjos e Demônios kirjan lukemisessa portugaliksi. Tarina on mukaansatempaava, kardenaaleja murhataan taidetta tihkuvassa Roomassa Vatikaanin konklaavin aikaan. Lukeminen portugaliksi on vielä hitaanlaista, mutten malta laskea kirjaa käsistäni. Pieni vaihtelevan kesä-talvi-kesä-sään aiheuttama flunssanpoikanen antaa oivallisen tekosyyn jäädä kotiin lukemaan ja keittelemään teetä.

Lukunautinto keskeytyy yllättäen, kun keittiöstä leijailee sieraimiini omituinen poltettujen yrttien tuoksu. Juoksen toteamaan tilanteen, pannun pohjalla on kaksi hiiltynyttä ja käryävää teepussia. Enkelit ja Demonit, Robert Langdonin ensimmäinen seikkailu on todella on todella niin mukaansatempaava, että onnistui polttamaan teen pohjaan!

Viime sunnuntaista lähtien on eräs moniulotteinen ja hämmentävä ajatus palannut mieleeni toistuvasti eri muodoissa. Makoilin silloin sohvalla Franin kanssa, katselin hänen silmiinsä ja hymyilin. Yllättäen hän kysyi, mitä ajattelen? Tovin verran jouduin pukemaan ajatuksiani sanoiksi. Sillä hetkellä pohdin, kuinka onnellisessa asemassa olenkaan ja ennenkaikkea, kuinka olen tähän päätynyt.

Vähän reilu kuukausi sitten, tarkemmin sanottuna 15 heinäkuuta olin Maringassa yksissä yliopiston opiskelijabileissä. Tuona iltana mielialani ei ollut huipussaan, koska olin lievästi ihastunut Campo Mourãossa tyttöön, jonka poikaystävä oli palaamassa talvilomien ajaksi takaisin Campo Mourãoon. Bileissä Glaucia vinkitti minulle, että Fran on kuulemma kiinnostunut minusta ja että minun pitäisi napata hänet. Todellisuudessa Fran oli vain ohimennen tiedustellut, seurustelenko minä? Illan myötä Glaucian, muiden ystävien ja oluen myötävaikutuksella (kuinka lapsellista) minä ja Fran kohtasimme.

Tietääköhän Glaucia kuinka suuri vaikutus hänen silloisella toiminnallaan on ollut minun elämääni? Entä jos Fran olisi silloin jäänyt kotiin lukemaan tenttiin, niinkuin oli aikonut tai minä olisin jäänyt Campo Mourãoon vokottelemaan varattua naista? Kuinka monen asian summa onkaan, että voi yhtenä helteisenä sunnuntaina maata sylikkäin ja onnellisena ihanan naisen kanssa jossain kaukana Suomesta eteläisellä pallonpuoliskolla.

Tämä ajatus joka on toistuvasti palannut mieleeni on siis pohjimmiltaan vain erilaisten tapahtumien syys-seuraussuhteiden tiedostamista tai arvailua. Ajatus on moniulotteinen koska ajan myötä uskomattoman monien ihmisten toiminta on vaikuttanut minuun ja toisaalta oma toimintani on vaikuttanut monien muiden ihmisten elämään. Hämmentävaää on myös havaita kuinka kauaskantoisia ja ennalta arvaamattomia vaikutuksia kaikilla pienillä teoilla voi olla.

Sain meiliä ystävältäni Vipeltä, joka kertoi, että oli varannut lentoliput tänne Brasiliaan tyttöystävänsä Jaanan kanssa. Vipe ja Jaana tapasivat toisensa perustamamme espanjankerhon puitteissa. Minä sain idean espanjankerhon perustamiseen aikanaan ollessani vaihdossa Meksikossa. Lähdin Meksikoon koska alunperin kiinnostuin espanjankielestä ollessani kielikurssilla Barcelonassa. Äitini maksoi minut kielikurssille, koska oli itse nuorenpana ollut kielikurssilla englannissa ja halusi mahdollistaa minulle saman kokemuksen.

Onko Vipen ja Jaanan suhde siis seurausta siitä, että minun äitini vuosikymmeniä takaperin vietti kesän englannissa? Ei yksistään, mutta tälläkin asialla on kenties ollut vaikutusta nykytilanteeseen. Vastaavia ajatusketjuja on pulpahdellut mieleeni sitten viime sunnuntain vähän joka asiasta. On suorastaan addiktiivista hämmästellä kaikkia pieniä ja suuria syitä ja seurauksia.

Sirkusesitys peruuntui, mutta elämä hymyilee edelleen :)

Vaikea selittää suomeksi, mistä on kysymys, kun olen oppinut sirkustermistön vain portugaliksi. Tästä kuitenkin kun kaatuu eteenpäin, niin ei putoa, vaan nätisti pyörähtää yhden kierroksen kankaiden varassa ilmassa. Oli siinä silti vähän paskat housussa, kun maahan oli kolmisen metriä matkaa.

Jogin Brasiliablogi on nyt pienellä tauolla, mutta tauko on vain väliaikainen. Pyydän ystävallisesti aktiivista lukijakuntaani olemaan unohtamatta minua.

Olen liittynyt pieneen sirkusryhmään, jonka kanssa meillä on esiintyminen Ubiratã nimisen kaupungin päätorilla ensiviikon perjantaina 19.8.2005. Esiintymismahdollisuus tuli hieman yllättäen ja toistaiseksi meillä on 50 minuutin spektaakkelista ensimmäiset 10 minuuttia valmiina, mikä tarkoittaa sitä, että olen harjoituksissa päivittäin melkein puolille öin seuraavan viikon ajan. Kotona käyn syömässä, nukkumassa ja suihkussa, joten päiväkirjoittelulle ei pahemmin jää aikaa.

Aikaisemmin jos minua on kutsuttu pelleksi olen loukkaantunut. Eilen ohjaaja toivoi minun jatkavan sirkusryhmän kanssa ja sanoi, että "minussa on syntymässa pelle", mikä oli mitä suurin kohteliaisuus. Pelleilyä ei voi opettaa, sen pitää tulla sisältä. Tässä tämänhetkisessä näytelmässä en kuitenkaan ole pelle, vaan tanssin, heittelen devil-stickejä, ja harrastan pariakrobatiaa, vai miksiköhän sitä kutsutaan, kun mies nostelee naista olkapäälle ja sieltä niskan taakse jne.

Fran, minä ja Klis viettämässä pienimuotoisia synttäreitä.

Askelen on kevyt, hymy herkässä, linnut laulaa ja mieli on virkeä. On suorastaan hämmentävää havaita omassa mielialassaan näin dramaattinen muutos. Parin viikon takaisesta kiukkuisesta vitutuksesta ei tunnu olevan edes muistoa jäljellä ja hyvä niin. Mitä tähän tarvittiinkaan? Ei muuta kuin hieman naisen kosketusta, uusia ystäviä ja harrastuksia. Kahdella sanalla sanoen, vaihtelua arkeen.

Ensinnäkin, kaksi ja puolin viikkoa takaperin kun päätin jäädä viikonlopuksi Campo Mouraoon tutustuin hieman paremmin porukkaan täältä. Nyt voin oikeasti sanoa että minulla on kavereita täällä omassa kotikaupungissani, on porukkaa, jotka kutsuvat katsomaan jalkapallofinaalia, bileisiin ja harrastuksiin.

Toiseksi (kronologisessa, ei tärkeysjärjestyksessä), puolitoista viikkoa sitten kun tapasin Franin, en muistanutkaan kuinka ihanaa onkaan ihastua. Tiedättehän, kun äijä kävelee sellainen pöllämystynyt hymä naamallaan paikasta ja ajasta riippumatta.

Kolmanneksi, viimelauantaina kun näin kerralla satoja oikeasti taitavia capoeiran harrastajia Grupo Maculelên kansainvälisesssä kokoontumisessa, en voinut välttyä motivoitumasta entisestään tätä harrastustani kohtaan. Uutuutena liityin vielä sirkusryhmään, joka harjoittelee päivittäin, joten tekemisen puutetta ei tule olemaan.

Neljäs ilonaiheeni on työn puolesta, sillä sain mielenkiintoisen vastuun suunnitella hammasterapialaaserkojeen mikropiirin. Tämä hammasterapialaaserkoje on tarkoitus tulla ihan tuotantoon asti.

Eli hyvin pyyhkii ja hymyilyttää!

Jonotamme puoli tuntia päästäksemme sisään psykologianopiskelijoiden bileisiin. Tapahtumapaikka on pieni täyteen ahdettu liikuntasali, täyteen ahdettu jo tässä vaiheessa kun ulkona odottaa vielä ainakin saman verran lisää ihmisiä. Sisäänpääsymaksu oikeuttaa juomaan olutta tai jotain vodkadrinkkejä niin paljon, kuin sielu tai ruumis sietää. Käytännössä juomista rajoittaa yksi ainoa baaritiski, jonka luokse jengi puskee, kuin päälavalle festareilla.

Seuraava puolituntinen kuluu kyynärpäitä väistellessä bissenhakumissiolla. Palkintona saan kaksi tuopillista, joista ensimmäisen juon janooni. Toista olutta nautiskellessani minua alkaa vituttaa. Riistohintaiset bileet vailla minkäänlaista organisointia. Ovatkohan nämä tontut koskaan kuulleet paloturvallisuusohjeista, 500 ihmistä liikuntasalissa, jossa on yksi uloskäynti. Ja voisi tuon oluenjakelunkin järjestää jotenkin fiksummin, tyyliin yhdestä päästä tiskille ja toisesta ulos. Nyt piti täysien tuoppien kanssa puskea vastavirtaan janoisen ihmismeren läpi.
Kaikenlisäksi onnituin olutmission aikana hävittämään kaikki seurueeni yhdeksän muuta jäsentä. Toisaalta musiikki on niin kovalla, ettei keskustelusta tulisi mitään, eikä tanssijalkaa vipata tippaakaan. Katson parhaaksi juroutua rappusten viereen seinustalle odottelemaan, josko joku ihme saisi minut piristymään.

Glaucia löytää minut jurottamasta rappusilta ja puhuu jotain, mutta minä en kuule mitään. Glaucia puhuu uudestaan ja täällä kertaa kuulen jotain, mutten ymmärrä mitään. Glaucia huutaa korvaani ja korvaan sattuu, mutten edelleenkään ymmärrä mitään. Kun musiikissa tulee pieni tauko ymmärrän, että Glaucian ystävä Fran on kuulemma halukas ”olemaan” kanssani!

Fran on pirullisen hyvännäköinen nainen, mutta muuta en hänestä tiedäkään. Jotenkin olin olettanut, että hänkin seurustelisi. Jurouteni laantuu hieman, mutta edelleen olen kaukana siitä mielentilasta, että lähtisin flirttailemaan, tai tekemään jotain muuta yhtä-älytöntä.

Vaikka tämä tapa, että kaveri esittelee toisen kaverin ”siinä mielessä” tai puhuu hänen puolestaan on minulle tuttu jo Meksikosta se ei ikinä lakkaa hämmästyttämästä. Illan mittaan yksi jos toinenkin tulee vinkittämään, että minun kannattaisi ryhtyä johonkin toimiin Franin nappaamiseksi. Koska olen lähtökohtaisesti hitaalla vaihteella tänään yleisön painostus ei juurikaan tehoa.
Jotain kuitenkin tapahtuu, huomaan suutelevani intohimoisesti tätä ihanaa, kaunista, tummaa, kiharatukkaista, suklaasilmäistä brasilialaista. Loppuyön olemme erottamattomat.

Seuraavana päivänä saan kuulla, että ilmeisesti tyttöjen toveripiiri tuli jossain vaiheessa siihen tulokseen, että on ajanhukkaa yrittää saada tätä suomalaista yhtään aloitteellisemmaksi ja keskittyivät neuvomaan Frania: ”pussaa vaan sitä suoraan, ei se kumminkaan tee aloitetta, se on suomalainen”.

Yleisö alkaa näemmä jo hermostua, kun ei juttua tule. No kirjoitetaan nyt sitten, vaikka sormet on kyllä niin kohmeessa, ettei meinaa näppäimille taipua. Viimeyönä mitattiin kylmin lämpötila neljään vuoteen Paranan osavaltiossa -3,5 Celciusta. Televisiossa näytetään myös dokumenttiohjelmia vuoden 1975 hurjasta talvesta, jolloin Curitibassa satoi lunta. Ja kaikki tietysti jaksavat kyllästymiseen asti hämmästellä sitä, miten minä suomalainen voin valittaa kylmästä.
Koska edellisestä postistani on jo vierähtänyt tovi, niin uusia kirjoitusaiheita on tullut jo jonoksi saakka. Tällä hetkellä opiskelen jäälleen uudella puhdilla töissä ISO 9001 laatustandardia ja siitä inspiroituneena otan asiakaslähtöisen lähestymistavan aihevalintaan. Seuraavista aiheista saa äänestää kommentoimalla sen, josta kirjoitan enemmän yksityiskohtia.

Kuusi kuukautta on takana, viiteen kuukauteen ei ole ollut sutinaa sitten niin minkäänlaista, mutta onneni saattaa olla kääntymässä…

Kuukausiraha ”mensalão” on sana, joka hiljattain tuli kansan tietoisuuteen ja liitettiin politiikan sanavarastoon täällä Brasiliassa. Demokraattinen päätöksenteko sujuu huomattavasti kivuttomammin, kun hallituspuolue voitelee opposition kansanedustajia pienellä kuukausirahalla…

Sen sijaan, että kirjoittaisin jo tapahtuneesta kerron tulevaisuudensuunnitelmistani. Perjantaina aion matkustaa Maringaan tapaamaan…

Heikki on Oulusta ja puhuu niukasti portugalia. Radek on Tsekeistä, eikä puhu portugalia. Molemmat vaikuttavat olevan juuri sen verran pihalla meiningeistä, mitä minäkin olin vielä muutama kuukausi sitten…

Orkutin kautta päädyin tutustumaan erinäisten Suomessa oleilevien brasilialaisten internet-olemukseen. Vaikuttaa siltä, että Helsingin seudulla asustelee varsin aktiivisesti blogeja ja fotoblogeja kirjoitteleva brasilialaisyhteisö, jotka ovat kaikki toistensa tuttuja. Löysin aivan mahtavan laadukkaita blogikirjoituksia kokemuksista ulkomaalaisena suomessa, valitettavasti vain portugaliksi. Lisäksi kaikilla oli kadehdittavat määrät lukijoiden kommentteja kirjoituksissaan. Heti alkoi tuntua nöyrältä kirjoitella omia juttuja, itsekritiikki nousussa ja inspiraatio kadoksissa. No Larissalta lainasin inspiraatiota tähän listamuotoiseen postaukseen.

Olen viimeisen viikon aikana tehnyt tätä:

-kävellyt päin porttia ja saanut kaksi tikkiä otsaan
-matkustanut Maringaan
-ostanut kengät
-ollut huonotuulinen lauantai-iltana ja mennyt nukkumaan biletyksen sijasta
-nauttinut alkoholia nolla annosta (lääkekuuri otsavammaan you know)
-käynyt juttelemassa selkavaivasta fysioterapeutin kanssa
-käynyt treenaamassa/hengailemassa capoeiraa kerran puistossa
-käynyt treenaamassa oikeasti capoeiraa kaksi kertaa
-käynyt salilla kerran
-suunnitellut kotisivujen uudistamista
-syönyt ulkona roskaruokaa kaksi kertaa
-kätellyt yhtä osavaltion kansanedustajaa
-ollut mukana capoeiraryhmän esiintymisessä ja tanssinut sambaa
-kärsinyt kylmästä
-oppinut/opettanut C-koodausta
-lukenut EU standardia pienille höyrysterilisointilaitteille
-lukenut blogeja ja nettikeskusteluja brasilialaisten kokemuksista suomessa
-päivittänyt omaa blogiani parikin kertaa... whuhuu
-opettanut devil-stickien hallintaa tytöille
-saanut tuntemattomasta numerosta tekstiviestin "Vc é um gatinho?" Eli oletko
sinä söpö kollikissa?
-maksanut visalaskun

Kun ottaa siteen pois otsalta ja paljastaa melkein salaman muotoisen arven, niin Daniel San muuttuu hetkessä Harry Potteriksi.

Valkoinen side, joka pilkottaa otsahiusteni välistä näyttää hämäävästi hikinauhalta tai vastaavalta. Peiliin katsoessa tulee jostain syystä mieleen Karate Kid elokuvat ja Paulinha kutsuu minua Daniel Saniksi.

Tänään toteutin pitkäaikaisen tavoitteeni ja sain ostettua itselleni kengät. Kenkäkaupoista minulla on muutama lyhyt ja ytimekäs kommentti. Ensinnäkään en yleensäkään mitenkään erityisemmin kiihotu vaateostoksilla olosta ja pahinta on, jos nimenomaan on pakko löytää joku tietty vaate, joka näyttää hyvältä eikä maksa liikaa. Kun edellä mainittuihin ympäri maailman päteviin stressitekijöihin lisää vielä ripauksen Brasilialaista palvelualttiutta, niin koitos alkaa olla jo aika kova.

Mitä tahansa kenkäkauppaa lähestyessä voi jo kaukaa havaita kolmen tai neljän myyjän partion ovella valmiina hyökkäykseen.

Myyjä kysyy tekohymy kasvoillaan (vitun huono palkka ja paskat työolot): ”päivää voinko jotenkin auttaa”.
Daniel San vastaa tekohymy kasvoillaan (mä tiedän, että sä tuut piinaamaan mua, pysy kaukana, jos haluan jotain osaan kyllä kysyä): ”kiitos, olen vain katselemassa”.
Daniel San etsii vitriineistä, jotain sopivaa kenkämallia, mutta kaupasta riippumatta vitriineissä on vain samoja kenkämalleja. Myyjä seuraa askeleen tarkasti metrikahdenkymmenen sentin etäisyydellä Daniel Sania. Daniel San ahdistuu ja yrittää yllättävällä suunnanmuutoksella saada myyjän pysymään kauempana, mutta ilman menestystä.
Kun Daniel San pysähtyy yli kolmeksi sekunniksi myyjä kysyy: ”Mikä kenkämalleista miellyttää”?
Daniel San mumisee jotain epämääräistä (ei kiinnosta mikään ja sulle mä sen viimeiseksi kertoisin, vaikka kiinnostaisikin)
Takaa-ajo jatkuu ja Daniel San muistelee mielessään, miten se kurkipotku nyt taas menikään. Tekohymykasvoillaan Daniel San sanoo ”kiitos” ja poistuu kiireenvilkkaan hengähtämään kadulle ja valmistautumaan seuraavan kaupan koitokseen.

Ja sitten kun jotain kenkämallia pyytää sovitettavaksi, niin aina se myyjä tuo varastosta vähintään kolme muuta mallia, jotka on tietenkin tuplahintaisia ja tukehduttavan rumia, argh.

http://www.psychic.kit.net/

1.Paina OK
2.Paina "Clique aqui para continuar Jogando
3. Ohjeet Suomeksi

Tällä sivulla on lista luvuista 0-99 järjestyksessä.
Ajattele mitätahansa kaksinumeroista lukua 10-99.
Summaa ajattelemasi luvun numerot keskenään ja vähennä tulos alkuperäisesta luvusta.

Esimerkiksi:

42
4+2=6
42-6=36

Laskutoimituksen jälkeen tarkista taulukosta vastaava symboli ja paina se mieleesi.
Kun olet valmis klikkaa naisen kuvaa.

Oletko valmis?

4. Paina "Você esta pronto?

Tavanomainen lounastauko, kiirehdin töistä kotia kohti ja kirjoitan samalla laina-anomusta, eli tekstiviestiä äidilleni. Batam! Otsassa jysähtää ja löydän itseni maasta päätäni pidellen. Automaattinen autotallin portti oli laskeutunut ovelasti näkökenttäni ulkopuolelta juuri otsan korkeudelle.

Nuori tyttö tulee kysymään vointiani jokseenkin järkyttynyt ilme kasvoillaan. Vasta tässä vaiheessa huomaan, että otsastani tursuaa verta aika reippaanlaisesti. Nyt jo sulkeutuneen portin sisäpuolelle on ilmaantunut mies luuta kädessä. Pyydän häneltä paperia pyyhkiäkseni veren käsistäni ja kasvoistani, mutta mies vaan tuijottaa vaitonaisena ja jatkaa lakaisemista. Pyydän toisen ja kolmannenkin kerran ja alan jo ärsyyntyä äijän kyvyttömyydestä auttaa tapaturman uhria. Lopulta luutamies ymmärtää ja katoaa sanaakaan sanomatta talonsa uumeniin.

Hetken kuluttua paikalle kiiruhtaa vessapaperin kanssa vanhempi mies, ilmeisesti edellisen isä, joka ystävällisesti kutsuu minut sisälle taloon huuhtelemaan naamani. Vessan peili paljastaa myös itselleni kuinka pelottava näky oikeastaan olenkaan verissä päin. Pahimmat veret huuhdottuani hämmästytän talon väkeä kysymällä, josko joku voisi ikuistaa tilanteen digikamerallani. Kiitän avusta ja lupaan olla varovaisempi jatkossa.

Ensimmäisistä nauruista toivuttuaan kämppikseni Juliano heittää minut ensiapuklinikalle paikattavaksi. Kokemukseni julkisen terveydenhuollon toimivuudesta Brasiliassa jää kohtalaisen positiiviseksi. Tovin odottelun jälkeen lääkäri tulee ja turhia kyselemättä puuduttaa otsani ja ompelee kaksi tikkiä. Puitteet eivät ole kovin hääppöiset, mutta olennainen tulee hoidettua nopeasti ja asiallisesti. Lähden antibioottireseptin kanssa kotiin, eikä minun tarvinnut maksaa mitään.

Tänään hankin pointsit kotiin sambaamalla niin päin persettä, kuin vain rytmitajuton rautakankisuomalainen kykenee. Kysymyksessä oli meidän Capoeiraporukan pitämä yleisönäytös. Itse en osallistunut varsinaiseen näytökseen, koska minulla ei ollut asiaankuuluvia vaatteita mukana. Näytöksen loppupuolella oli vuorossa Samba de Roda, johon osallistuin ikään kuin yleisön edustajana. Samban jälkeen opettaja esitteli minut yleisölle suomalaisena, joka on vain kuukauden verran opetellut Capoeiraa, mutta jolla on paljon axé:ta. Axé ei meinaa mitään kirvestä, vaan jonkinlaista positiivista asennetta ja iloa liittyen Capoeiran harrastamiseen.

Esimerkki axé:sta on tanssia Sambaa hymyssä suin, vaikkei osaakaan mitään. Yleisön joukosta nimittäin kukaan ei kehdannut osallistua sambarinkiin. No totta kai minun piti sitten näyttää soolona suomalaisen samba-askellus kaikelle kansalle. Hyvät naurut porukasta ainakin irtosi.

Kun elää vieraskielisessä ympäristössä, niin väkisinkin jossain vaiheessa alkaa ajattelemaan tällä vieraalla kielellä. Muistan kun olin kesän kielikurssilla Barcelonassa niin jenkkiläinen huonekaverini, joka oli kova puhumaan unissaan alkoi jo noin kahden viikon jälkeen puhumaan englannin sijasta espanjaa. Pari viikkoa takaperin bussissa istuessani sain itseni kiinni itse teosta käymässä pään sisäistä dialogia suomalaisten ystävieni kanssa portugaliksi. Kaikki puhuivat yhtä sujuvasti portugalia kuin minä, eli kaikilla oli aina välillä lieviä ilmaisutaidollisia ongelmia.

Kielen oppimisen kannalta on varmasti erittäin positiivista, että on niin sisällä hommassa, että ajatuksetkin kulkevat vieraalla kielellä. Vai kulkevatko sittenkään? Minulle tuli nimittäin mieleen, että olenkohan kenties aivotoiminnaltani taantuneempi silloin kun ajattelen portugaliksi? Mitä tapahtuu sille loistavalle idealle, joka olisi syntynyt, mikäli en olisi takellellut, lausunut hassusti tai unohtanut sanoja omassa ajatusmaailmassani?