”Noin kello 19:30 eilen (torstaina) tapahtui Campo Mourãon keskustassa murha. Ninen, joka tämänhetkisten tietojen mukaan oli nimeltään Sônia sai surmansa useiden laukausten seurauksena. Hän oli omassa autossaan, kun ylättäen kaksi miestä lähestyi autoa moottoripyörällä ja toinen heistä ampui. Naisen kymmenenvuotias tytär, joka oli autossa sai myös osumia ja on tällä hetkellä tarkkailussa sairaalassa.”

Uutinen Tribuna de Interiorissa 22.4.2005
Suomentanut: Antti Poikola


Huhujen mukaan verityön taustalla olisi naisen ex-poikaystävä. Etsiessäni uutisia aiheesta minulle selvisi, että tämä oli neljäs murha Campo Mouraossa viikon kuluessa ja viidestoista tänä vuonna. Kohtuulliset väkivaltatilastot 80 000 asukkaan paikkakunnalle.

Muut uhrit tällä viikolla:
Tiago da Silva 15, kuoli kotitalonsa eteen ilmeisesti vankikarkurin luodista eilen torstaina kello 10:30. Aloin miettiä, että toivottavasti kyseessä ei le minun Tiago niminen noin 15-vuotias oppilas, joka ei ilmaantunut tänään kouluun.

Josmar Goncalves 29, sai laukauksen rintaansa sunnuntai-iltana ja kuoli sairaalassa. Motiivina oli ilmeisesti aikaisemmin illalla juhlissa kehkeytynyt riita.

Wilson Aparecida Rosenberg 18, kuoli rikospaikalle vähintään viiden luodin seurauksena niinikään viime sunnuntaina. Motiivina oli todennäköisesti kosto poltetusta moottoripyörästä.

Iltalenkkini keskeytyi kadulla tungeksivan väkijoukon takia. Syy tungokseen oli ilmeisesti kolari, koska ihmiset piirittivät lommoutunutta autoa, jonka edessä oli toinen peräänajettu auto. Tarkemmin katsottuani tajusin, että taemman auton kuljettajan paikalla retkottaa yltäpäältä verinen ruumis.

Pian paikalle saapuivat ambulanssi ja poliisi. Ambulanssimiehet totesivat, ettei mitään ollut tehtävissä ja jättivät työn poliiseille. Taskulamppujen valossa karmea näky vain paheni entisestään. Uhri oli nuori vaaleatukkainen nainen, joka oli varmaankin eläessään ollut kaunis. Nyt hän roikkui turvavöissä hervottomana kasvot sinertyneinä ja pää sivulle kallellaan.

Myöhemmin kun menin Gilsonin kanssa oluelle sain kuulla, ettei kyseessä ehkä ollutkaan liikenneonnettomuus, vaan murha. Tämä selvittäisi sen, miksi autot olivat niin suhteettoman vähän vaurioituneita. Juuri kun olin ajatellut, etten sentään ole vielä eläessäni joutunut näkemään tahallisesti tapettua ihmistä. Oli miten oli, voin vain olla kiitollinen siitä, että elän maailmassa, jossa ruumiiden näkeminen ei ole arkipäivää.

Edessäni bussissa istuu, leikkii, nauraa ja melskaa kaksi valloittavan eläväistä sisarusta, arviolta ala-asteen hiljattain aloittaneita. Sitten kun minulla on lapsia, niin ne ovat juuri tuollaisia kilttejä rasavillejä. Puoliunisena seuraan tyttöjen hääräilyä. Toinen heistä osoittaa ulos ja sanoo sisarelleen: ”Katso mitä värikkäitä perhosia!”. Ulkona on jo melko pimeää, eikä takuulla mitään perhosia, mutta vaistomaisesti käännän katseeni ulos. Tytöt huomaavat hölmön eleeni ja nauraa käkättävät niin kuin vain ala-asteikäiset voivat ja alkavat vitsailla kustannuksellani.
Osallistun leikkiin ”katsomalla” aina tarvittaessa perhosia ikkunasta ja tarjoamalla näin makoisat naurut siskoksille. Vanhempi tytöistä on kymmenvuotias ja hänen mielestään koulu on muuten tylsää, mutta kuvis ja liikunta on kivaa. Isona hänestä tulee tanssija.
Nuorempi kahdeksanvuotias on ujompi, mutta isosisko johdattelee keskustelua sitäkin sukkelammin ja kyselee kaikennäköistä.
Bussimatka kuluu rattoisasti. Mieleni muistuu tasan kolme kuukautta sitten tekemäni ensimmäinen bussimatka Brasiliassa, kun menin Sao Paulosta Maringaan. Myös silloin eräs pikkutyttö oli kovin innokas keskustelemaan kanssani, mutta minä, joka olin ensimmäistä päivää maassa en ymmärtänyt vielä juuri mitään.
Tänään ennen kuin jäin bussista lahjoitin tytöille yhden euron kolikon, joka minulla sattui olemaan lompakossa. Isosisko kommentoi tähän: ”Você é legal”, eli sinä olet hyvä tyyppi ja sen jälkeen sain opettaa, miten se sanotaan englanniksi… You are cool.

Olen matkalla AIESECin uusille jäsenille pidettävään koulutusviikonloppuun. Huomenna minun pitäisi puoli tuntia puhua noin kolmenkymmenen hengen yleisölle portugaliksi siitä, miten AIESEC on elämääni vaikuttanut. Ihan hyvä tehtävä sekä portugalinopiskelun, että itsetutkiskelun kannalta.
Ensimmäinen havaintoni on, että on sitä jo tovin verran ehtinyt kuvioissa pyöriä, lähes viidesosan elämästäni. Tunnen oloni suorastaan vanhaksi, kun suurin osa koulutusviikonlopun osallistujista on 86- tai 87-syntyneitä.
Toinen havaintoni on, että meinaa tulla väkisinkin kovin siirappista tekstiä. On totta, etten ainakaan olisi täällä ilman AIESECia, enkä ehkä olisi tullut lähteneeksi Meksikoonkaan, ja puhuisin huonommin englantia ja olisin kenties epävarmempi itsestäni ja vähemmän määrätietoinen. Jonkun ystävistäni pitäisi varmaankin muistuttaa minua niistä ajoista, kun tosissani uhrasin yksityiselämääni tälle järjestölle.
Kolmas havaintoni on, AIESECin ja muun ulkomaanhörhöilyni ansiosta tunnen pirun paljon ihmisiä ympäri maailmaa. Tämä ajatus vie minut mennessään ja puheen valmistelun sijasta alan haaveilemaan maailmanympärysmatkasta, jossa kävisin tapaamassa kaikkia tuttuja eri maissa. Niin pitkää lomamatkaa tuskin voisin tai edes haluaisin tehdä, vaan reissulla pitäisi olla jokin tarkoitus tai päämäärä. Ehkäpä voisin haastatella ihmisiä ja kirjoitella juttuja lehtiin. Tähän ei kyllä itsevarmuuteni ja määrätietoisuuteni kuitenkaan riitä ja hyvä niin. Haaveilu on kuitenkin hauskaa ja bussimatka meni hetkessä. Äkkipäätään laskin, että ainakin 32 kahdessa maassa minulla on itselläni hyviä tuttuja, jotka varmasti muistavat minut ja joita minä riemuiten näkisin uudelleen. Näistä tutuista noin reilu kolmasosa on AIESECin kautta.
Tänään tapahtui myös jotain muuta melkoisen ihmeellistä. Eräs varmasti rakkaimmista ulkomaanystävistäni, Araceli, soitti minulle. Tuittupäisen tulisen meksikolaisluonteen ansiosta emme ole puhuneet yli vuoteen ja nyt hän soitti minulle tänne Brasiliaan työpaikalleni. Olin kerrassaan hämmentynyt, mutta iloinen. Ainoa iloa laannuttava seikka oli havainto siitä, että sen, mitä olen kolmessa kuukaudessa edistynyt portugalissa olen taantunut espanjassa.

Muuntaja on mötikkä, joka elektroniikkasovelluksissa muuntaa pistorasiasta saatavaa kohtuullisen ärhäkkää 120 tai 230 Voltin vaihtojännitettä piirilevy- ja ihmisystävällisemmille lukemille. Tasasuuntaaja puolestaan suoristaa vaihtojännitteen tasajännitteeksi.
Eräs sankarioppilaani oli ihan itse suunnitellut ja koonnut piirilevyn, jossa oli muuntaja, tasasuuntaaja ja jotain muuta pientä. Kokeilun hetkellä hän sitten kytki verkkovirran ns. väärään päähän piirilevyä, eli sille puolelle, muuntajaa, jossa pitäisi olla vain matalajännitteiseksi muunnettua sähköä. Seurauksena oli, että piirilevyn kuparijohtimet sananmukaisesti höyrystyivät ilmaan.

Miten syntymäpäiviä vietetään Brasiliassa? Tilataan kotiinkuljetuksena korillinen kaljaa (24 x 6dl, joka tulee moottoripyörän kyydissä), kannetaan sohva pihalle, istuskellaan, soitetaan kitaraa ja tamburiinia sekä lauletaan. Paljon onnea Paulinhalle.

Capoeiran opettaja ei ulkoiselta olemukseltaan vastaa lainkaan käsitystäni Capoeiran opettajasta. Ulkomuodon ei kuitenkaan kannata antaa hämätä, sillä kookkaasta mahastaan huolimatta tämä viisikymppinen liikkuu hämmästyttävän ketterästi.

Harvoin missään asiassa olen tuntenut itseäni niin totaalisen aloittelijaksi, kuin tässä minulle uudessa lajissa. En voi olla miettimättä, olisinko kenties paljonkin edistyneempi, jos olisin silloin kaksi kuukautta sitten avannut suuni kerrankin oikeassa paikassa. Tunnin mittaisten treenien jälkeen ovat jalat aivan muusina.

Mahakas opettaja kommentoi, että viimevuonna hänellä oli ollut suomalaisoppilas, vai olisiko ollut peräti kaksi. Huhut siitä, etten ehkä olekaan ainoa, enkä ainakaan ensimmäinen suomalainen Campo Mouraossa alkavat siis vahvistua. Kotimatkalla teen sen, mitä minun on jo pitkän aikaa pitänyt tehdä, eli uskaltaudun naapurissa olevalle Rotary-klubille kysymään, onko täällä heidän kauttaan suomalaista vaihto-oppilasta.

Klubilla minut kutsutaan sisälle ja saan kunnian osallistua viikkokoukseen. Istuskeltuani kolme varttia capoeiran hikisenä kuuntelemassa maailman puuduttavinta keskustelua tulevan hyväntekeväisyystapahtuman pääsylipun hinnasta kokous vihdoin päättyy. Puheenjohtaja ystävällisesti esittelee minut salintäydelle ihmisiä uutena Rotaryn vaihto-oppilaana (siis kuvittelee, että olen lukioikäinen) ja saan mittavat aplodit. Korjaan ystävällisesti erheen ja kiitän lämpimästä vastaanotosta. Oli muuten toistaiseksi varmaankin suurin yleisö, jolle olen puhunut portugaliksi.

Sain tietää, mitä halusinkin, eli Campo Mouraossa todellakin on kuulemma yksi Tiina niminen suomalaistyttö. Puheejohtaja antaa oman puhelinnumeronsa, ja lupaa viedä minut tutustumaan Tiinaan joku päivä, jos haluan. Kaupan päällisiksi sain vielä maukkaan Rotary-illalisen. Illallistakin maukkaampi oli erään kenties höynähtäneen rotaryn kommentti: ”Montako vuotta olet asunut Brasiliassa?”.

Viikonloppu meni AIESEC:n jäseneksi tai vaihtoon pyrkivien haastatteluihin. Sunnuntai-iltaa kun olin palaamassa Campo Mouraohon rahani riittivät täsmälleen bussilippuun ja yli jäi vain kymmenen senttiä. Pahaksi onnekseni nukuin oman pysäkkini ohi ja päädyin linja-autoasemalle, joka on noin viisi kilometriä kauempana. Kun kännykän akkukin oli lopussa jäi vaihtoehdokseni raahautua muutenkin väsyneenä pimeän maantienvartta kotiin.

Tänään lähdin heti töiden jälkeen etsimään kaatosateessa Capoeira-paikkaa. Campo Mouraon kulttuuritila (Espaço Cultural de Campo Morão) löytyi ja perillä totesin, ettei se ole suinkaan ensimmäinen kerta kun käyn siellä. Aivan täällä oleskeluni alkupäivinä nimittäin kävin pyörähtämässä kyseisessä tilassa, kun etsiskelin itselleni harrastusmahdollisuuksia, lähinnä Capoeiraa tai Sambaa. Silloin en kuitenkaan rohjennut kielellisen rajoittuneisuuteni takia kysyä kursseista, vaan käännyin kannoillani, kun paikka näytti hieman omituiselta. Mitähän kaikkia muita tilaisuuksia ja mahdollisuuksia sitä elämässään päästää ohi huomaamattaan ja lähinnä omaa tyhmyyttään? Kaikesta huolimatta nyt kaksi kuukautta myöhemmin pitkällisen etsinnän tuloksena päädyn tänne uudelleen, tällä kertaa likomärkänä, mutta valmiina aloittamaan uuden harrastuksen.

Harmillisesti rankkasateen ansiosta paikalle oli saapunut lisäkseni vain yksi oppilas, eikä opettajaa lainkaan. Keskiviikkona sitten paremmalla onnella.

Tarjoilija kysyy mistä minä olen ja vastaan: ”da Finlândia”, rutiininomaisesti selvitän, että kysymys ei ole siitä hiljattain tsunamin kaltoinkohtelemasta Kaakkois-Aasian maasta, jolla on hämäävän samankaltainen nimi. Kerron, että Suomi sijaitsee Pohjois-Euroopassa, johonka tarjoilija: ”Aah… onko se Kanadan vieressä?”. Häkellyksestä toivuttuani totean itselleni, että jotkut elävät todella maailmassa jossa ei ole Suomea, eikä liioin Eurooppaa, mutta tämä puute tuskin heitä merkittävästi haittaa.

Eipä kyllä ole omassa älynjuoksussakaan aina kehumista, nimittäin MTV3:n sivujen aprillipila upposi minulle aivan täydestä. Sivuilla kerrottiin Mika Häkkisen ajaneen salaa Kimi Räikkösen autoa kahdessa F1-osakilpailussa. Uskon vakaasti, että normaalioloissa olisin suhtautunut ”uutiseen” kriittisemmin, mutta parin kuukauden laiskuudella itseaiheutettu uutispimento on sumentanut arviointikykyni.

Tänään sain viimein capoeiran opettajan langan päähän ja maanantaina menen tutustumistunnille.

Perjantain kunniaksi matkustan taas Maringaan. Tässä vaiheessa pitänee taltuttaa juorut ja sanoa, että kyseessä ei ole ainakaan enää naisiin meneminen. Elämän koulussa kurssi: ”älä ihastu varattuun naiseen” on nimittäin osaltani suoritettu nyt kiitettävin arvosanoin (muistaakseni jatkokurssi ei ole pakollinen). Tällä kertaa matkustan auttamaan Maringan AIESECareita uusien jäsenien valinnassa.

Tänään sain kunnian osallistua Fundação Educeren opetuksen kehittämispalaveriin kaikkien muiden viiden opettajan kanssa. Toistaiseksi toiminta on vielä pienimuotoista visiot ovat suuret. Tavoitteena on kehittää Fundaçãosta maanlaajuisesti tunnettu tutkimus- ja koulutuskeskus, jonka valttikortti olisi muista brasilialaisista teknisen alan oppilaitoksista täysin poikkeava ideologia. Oppilaita valmennetaan alusta asti yrittäjiksi, peruskoulutuskauden jälkeen heille tarjotaan ensin mahdollisuuksia osallistua muiden yritysten tuotekehitysprojekteihin ja myöhemmin perustaa uusia yrityksiä Fundaçãon yrityshautomon puitteissa. Opetusideologian mukaisesti oppilaille annetaan mahdollisimman paljon vapautta, mutta samalla vastuuta omasta oppimisesta.

Vision takana on Ater Cristófoli, mies, jota voi helposti luonnehtia inspiroivaksi ja hyväksi johtajaksi. Hän saa ihmiset uskomaan visioon, joka pelkkien havaittavien tosiseikkojen valossa vaikuttaisi vähintäänkin utopistiselta. Fundaçãon kehittämisen lisäksi Ater nimittäin visioi Campo Mouraosta Brasilian lääketieteellisen teknologian keskittymää. Meriittinä miehellä on oma Cristófoli Biosegurança niminen yritys, joka on reilun kymmenen vuoden historiansa aikana kasvanut maan suurimmaksi höyrysterilisointilaitteita valmistavaksi yritykseksi, jolla on vientiä yli 30 maahan.

Vastuun ja vapauden ideologian mukaisesti Ater sanoi minulle ensimmäisenä työpäivänäni, että olen vapaa tekemään mitä haluan, mutta tulokset tai niiden puute kyllä huomataan. Uskon kyllä kuluneen parin kuukauden aikana jo lunastaneeni paikkani ja ainakin itse nautin työstäni. Päivät ovat työntäyteisiä, mutta ilmapiiri on hyvä.

Sain tietää, että Campo Mouraossa saattaa sittenkin olla yksi capoeiran opettaja. Ennen heitä oli kuulemma enemmänkin, mutta ovat nykyisin kärsimässä vankilatuomioita kuka mistäkin rikoksesta. Luultavasti tämä on suureksi osaksi vain legendaa, mutta totuus on, että capoeiralla tuntuu ihmisten kommenteista päätellen edelleen olevan jokseenkin kriminaalinen maine. Nyt minulla on kuitenkin capoeiran opettajan puhelinnumero, mutta vielä en ole saanut soitettua.

Hyppysellinen sivistystä sanojen morfologiasta. Mistä tulee sana byrokratia (portugaliksi burogracia)? Se on hybridismi, eli yhdistelmä kahdesta alkuperältään erikielisestä sanasta: bureau (ranskaa ja tarkoittanee toimistoa), sekä gracia (kreikkaa ja tarkoittaa valtaa). Mitä tämä toimistovalta sitten todellisuudessa on? Toimistot hallitsevat ihmiselämän eri osa-alueita. Omakohtainen kokemukseni aiheesta liittyy meneillään olevaan ajokorttihankkeeseeni. Tällä hetkellä Campo Mouraon ajokortteja myöntävä toimisto käy neuvottelua osavaltion pääkaupungissa Curitibassa sijaitsevan johtajatoimiston kanssa siitä, voidaanko minulle mahdollisesti myöntää ajokortti vai ei. Ongelma on siinä, että minulla ei ole vakituista oleskelulupaa, vaan ainoastaan vuoden mittainen väliaikainen viisumi. Minun ei auta muu kuin, kärsivällisesti odotella vallassa olevien toimistojen päätöstä.