Antti Wilhelm poikola ylpeana esittaa. Tanaan helmikuun 23. paivana, noin kaksi kuukautta sen jalkeen, kun opin elamani ensimmaisen portugalinkielisen sanan, pidin elektroniikan laboratorioharjoitukset portugaliksi. Eika homma kussut edes pahasti kasille, ihan pikkuisen vain. Ohmin lakia kaytannossa, seka sinisignaalin mittauksia oskilloskoopilla. Ihan peruskamaa siis, mutta silti olin mitoittanut tehtavien vaikeustason aavistuksen liian korkealle ja lisaksi mystinen laiterikko keskeytti toisen harjoituksen.

Ylaastelaiset ovat toki ylaastelaisia ja sinisignaalin huudattaminen pienesta kaiuttimesta on paljon kivempaa, kuin samaisen signaalin tuijottelu oskilloskoopin naytolta. Heidan kunniakseen on kylla sanottava, etta kylla he sukkelammin selviytyivat mittauksista, kuin kaikkein sahkokammoisimmat teekkarit fysiikan laboratoriotoiden kurssilla.

Niin joo, ihan huippua on, kun vahanvalia joku pyytaa apua huutamalla "O professor...", lystikasta suorastaan.

Kun kirjoitan paivakirjaa kirjoitan siita, mika on paallimmaisena mielessa, eli yleensa siita, mika on jollain tavalla poikkeavaa tai erityista. Jos vaihtelunvuoksi ottaisinkin vastakkaisen lahestymistavan ja kertoisin siita, mika on tavallista muuttumatonta rutiinia.

Heratyskello soi vahan seitseman jalkeen, painelen torkkua muutaman kerran ja kuulostelen, milloin kylppari on vapaa. Yleensa, kun olen syomassa vahaista hedelmaaamiaistani kodinhoitaja saapuu (en vielakaan tieda hanen nimeaan), muut ovat jo lahteneet toihin.

Kavelen noin viiden korttelin matkan toihin ja opettelen samalla edellisen paivan 10 sanaa. Talla hetkella menen sanojen opettelussa jarjestysluvuissa 130-140, joten pari viikkoa on jo sitakin tullut tehtya. Aamupaiva toissa on rauhallisempaa, koska oppilaat tulevat Fundaçaolle vasta puolenpaivan aikaan. Valmistelen materiaalia elektroniikan laboratoriotoihin, huomenna on sitten tulikoe, kun pidan ensimmaiset tunnit. Ainakin olen oppinut sen toissa, kuinka tyolasta on oppimateriaalin valmistelu.

Puolelta paivin palaan kotiin lounaalle. Yleensa ruokana on riisia, papuja ja jotain lihaa, seka nykyisin minun toiveestani myos tuoreita vihanneksia. Pavut paivittaisena ravintona ovat todella herkullisia, mita en suomesta lahtiessani olisi kylla uskonut.

Iltapaivalla Fundaçao Educere tayttyy 14-17 vuotiaista pojista, jotka rakentelevat elektroniikkapiireja, kayvat luennoilla ja kuuntelevat hip-hoppia. Heidan seassaan jatkan sitten omia hommiani aina kuuteen asti, jolloin lahden kotiin.

Alkuillan haroilen milloin mitakin, tanaan kavin mm. kuntosalilla. Kokkailen lounaan jamista itselleni jotain ja syodessa nautin Globo tv:n viihteesta: saippuaoopperaa big brotheria (taalla mennaan jo viidennessa tuotantokaudessa!) yms. hommppaa. Loppuillasta luen portugalinkielista lehtea ja etsin paivan 10 sanaa, luen muutenvain, kirjoitan paivakirjaa ja menen hyvissaajoin nukkumaan paastakseni jalkeille aamulla. Siina se!

Olenkohan vain rapakunnossa vai onko pehmealla biitsihiekalla pelattava futis oikeasti niin kasittamattoman rankka laji, milta se tuntuu. Vaikka kungfusta ja torakkajahdista vaurioitunut sisareiden lihas pakottimin minut ottamaan rauhallisesti, niin silti jo parinkymmenen minuutin pelin jalkeen olin lapimarka hiesta ja jaksoin enaa hadintuskin ryomia kentalla. Kaikesta huolimatta olen erittain tyytyvainen, etta sain kokea taman kulttuurielamyksen, eli pelata jalkapalloa oikeiden brasilialaisten kanssa.

Mita Sibeliukseen tulee, niin olin vahalla pudota sohvalta, kun tunnistin finlandia hymnin mahtipontiset savelet iltakahdeksan suositussa saippuaoopperassa eraan jannityskohtauksen taustalla. Talla saippuaoopperalla “Senhora do Destino” (kohtalon rouva) on paivittain 45 miljoonaa katsoja, jotein ei hassumpi yleiso meidan Sibbellekkaan.

Nakojaan istuskelen taas sangyllani aivan kuten nelja paivaa sitten, jolloin edellisen kerran avasin pienen mustan paivakirjani. Jottei elamankertani kirjoittajalle jaisi puutteellista lahdeaineistoa, niin muistelen nyt hieman menneitakin.

Loppuviikon merkittavin muutos toissa oli, etta paasin vihdoinkin valmistelemaan opetusta. Nyt alkavalla viikolla olisi jo tarkoitus pitaa ensimmainen elektroniikan laboratoriotyo viiden oppilaan ryhmalle ja myohemmin aloittaa tekniikan englannin opetus halukkaille. Opiskelijat ovat siis ylaasteikaisia ja kayvat Fundaçao Educeren tarjoamaa elektroniikan kurssia iltapaivisin normaalin koulun jalkeen. Sen lisaksi, etta opettajan hommani kaynnistyivat, niin opiskelijan roolini jatkui elamani ensimmaisen portugalintunnin muodossa. Vapaa-ajan toiminnoista voin sanoa, etta Kungfusta ei ainakaan tule uutta harrastustani. Aivan liian vakivaltaista ja lisaksi revaytin nivuseni kiertopotkuharjoituksessa.

Sitten paastaankin viikonlopun kimppuun. Perjantai-iltana paatin, etta lahden yllatysvisiitille Maringaan. Bussi oli perilla joskus yhdentoista aikaan. Tallustelin kohti edellista valiaikaiskotiani, eli tyttojen kommuunia ja toivoin, etta joku olisi koptona, silla muutoin minulla ei olisi kattoa paani paalle. Vaikkei Maringakaan mikaan suurkaupunki ole, niin ihmisvilinassa on kylla silminhavaittava ero Campo mouraoon verrattuna. Tuo dramaattinen ero sai minut heti hyvalle tuulelle ja onnellisena menin ostamaan hodaria tutulta nakkikioskilta matkalla.

Toiveeni toteutui, silla Paulinha ja Klis olivat kotona ja vain Sú oli ehtinyt matkustaa vanhempiensa luokse yliopistolla alkaneen kesaloman ajaksi. Vastaanotto oli lammin já jalleennakemisen riemu molemminpuolista. Paulinhan poikaystava Paulo saapui pian paikalle já lahdimme neljastaan illanviettoon.

Tata kirjoittaessani jumalattoman kokoinen torakka lensi ikkunasta sisaan yok. Lahdin metsastamaan torakkaa já revaytin nivuseni uudelleen, mutta sain torakan pihalle.

Ilta MPB-baarissa (MPB = Música Popular Brasileira) sujui rattoisasti. Paulo halusi valttamatta esitella minut jollekin naispuoliselle opiskelijatoverilleen. Em sitten viitsinut siina sanoa, etta eras hanen toinen ystavansa, nimittain tyttoystavansa kiinnostaa minua enemman. Paulo vaikuttaa oikein mukavalta tyypilta, mika tietysti pahentaa moraalista ristiriitaa. Mukavasta miehesta on kiusallista tehda aisankannattajaa. Paulinha myos paljasti minulle, etta saattaa menna tuota pikaa naimisiin Atulin kanssa, jotta tama saisi pysyvan oleskeluluvan Brasiliaan. Taman jalkeen Paulinhalla olisi papereissa intialainen aviomies, julkisesti brasilialainen poikaystava já salassa suomalainen rakastaja.

Viikonloppu jatkui samaan malliin ja myos eilen lauantaina lahdimme liikenteeseen neljastaan. Biljardibaarissa huomioni kiinnittyi pariskuntaan, joka puhui keskenaan englantia. Turistien nakeminen taalla Paranan sisamailla ei nimittain olé kovin tavanomaista. Ilmeisesti myos mina naytin riittavan ulkolaiselta, koska mies tuli kysymaan, olenko Paraguaylainen. Tasta juttu sitten lahti luistamaan ja pariskunta, brasilialainen psykologi Diego já jenkki hierontaterapeutti Molly, lyottaytyivat seuraamme. Psykologissa oli itsessaan aimoannos hulluutta. Diego kutsui meidat luokseen lounaalle seuraavana paivana, eli tanaan eli sunnuntaina.

Paulinha lahti aamulla vanhempiensa luokse já mina, Klis, seka Paolu menimme hullun psykologin luokse viettamaan sunnuntaipaivaa. Diego já Molly ovat molemmat kasvissyojia, joten ensimmaisen kerran taalla brasiliassa tuli syotya kasvisruokaa. Ruoka oli hyvaa, aurinko paistoi, eika psykologikaan selvinpain enaa ollut niin hullu. Varsin miellyttava sunnuntaipaiva ettenko sanoisi.

Tarkalleenottaen kuukausi sitten olin Pariisin lentokentalla juopottelemassa kaljaa. Nyt istun uuden kotini sangylla keraamassa voimia kungfu-tuntia varten. Menen siis ilmaiselle tutustumistunnille tarkastamaan, olisiko Kungfusta uudeksi vapaa-ajan harrastukseksi, kun sambaa tai capoeiraa ei tasta kylapahasesta tunnu loytyvan.

Mennytta kuukautta voin muistella seuraavan listan muodossa...

Huippua:
ihastuminen
karnevaalit, etenkin kaikki naisiksi pukeutuneet miehet
vastaanotto
brasilialaiset haat

Hyvaa:
kamppa Campo Mouraossa
ruoka
surffaus
meilit kavereilta
portugalin oppiminen (voisi sita nopeamminkin oppia)
tyoporukka
Florianópolis
Maringá

Keskinkertaista:
koirat (niita on jokapuolella seka kivoja etta ilkeita)
duuni tahanmennessa, muuta parannusta on odotettavissa
Campo Mourao

Blaah:
bussimatkailu
Curitiba
kommunikointiongelmat
puuttuva kameran laturi
brasilialaiset suihkuvedenlammitysviritelmat

Persuuksista:
varattu nainen
pikkukylan aneemisuus
auringossa palaminen

Shokeeraavaa, luin ISO 9001:2000 laatujarjestelmastandardin portugaliksi ja ainakin omasta mielestani ymmarsinkin jotain. Pitkasta aikaa tuli myos rupateltua kavereiden kanssa messengerissa vahan enemmankin seka suomeen etta Meksikoon. Tama toi oivaa helpotusta edelleen vallitsevaan, tosin jo hieman lieventyneeseen alakuloisuuteen.

Meksikossa kerran muistan aaneen moittineeni Meksikoa jonojen luvatuksi maaksi. Samassa pankkiautomaattijonossa seissyt mies otti kommentista nokkiinsa ja alkoi vihjailemaan, kuinka monenlainen pahuus kuten HIV ovat levinneet Euroopasta Meksikoon. No edellinen siis toimikoon vain johdatuksena taman paivan jonotuksille.

Ensin menin hankkimaan CPF:aa (Cadastro de Pessoas Físicas eli fyysisten persoonien rekisteri), joka on jonkinnakoinen henkillollisyystunnus, jota tarvitaan mm. videovuokraamossa. Ongelmaksi muodostui, ettei minun suomalaisessa passissani ole vanhempieni nimia mainittuna. Siina sitten tovi poikineen vierahti kun toimiston johtaja rupesi asiaa selvittelemaan ja soittamaan mm. osavaltion poliisille (sinne, missa kavin jattamassa kymmenet sormenjalkeni).

Myohemmin onnellisena uuden CPF:n kanssa marssin sitten pankkin avaaman tilia. Toki lahes tunnin jonotuksen jalkeen paljastui, ettei tilinavaus onnistukaan viela, koska uudet CPF:t paivittyvat pankin tietokantaan vasta keskiyolla.

Jonotteluiden vuoksi myohastyin lounaskattauksesta ja jouduin nakemaan niinkin suuren vaivan, kuin lammittamaan oman lounaani mikrossa. Iloinen yllatys oli, etta viestini oli mennyt perille ja kodinhoitaja oli tehnyt salaattia ja keittanyt porkkanoita hoysteeksi. Tunsin velvollisuudekseni syoda ne kaikki, kun ei kukaan muu kuitenkaan moisiin rehuihin koske.

Helteinen sunnuntai, eika kertakaikkiaan mikaan paikka ole auki, eika kaupungissa nainollen mitaan tekemista. Paitsi pelastava elokuvateatteri ja naytoskin alkaa vartin paasta. Jostain syysta lipunmyyja ei heti halunnut ymmartaa, etta haluan kyseiseen naytokseen. Han kysyy, etta "Xuxu?", kun alkavan leffan nimi on Xuxu. Saliin paastyani totean, etta kysymyksessa on brasilialainen lastenelokuva, joka osaltraan selittanee myyjan hammastyneen kysymyksen. Taidan olla ainoa aikuinen, jolla ei ole vahintaan kahta lasta mukanaan.

Ei elokuva kuitenkaan taysi virheinvestointi ollut. Seikkailutarina, joka sijoittuu Amazonilla olevaan viikinkien perustamaan kadonneeseen kaupunkiin. Oman hupinsa tarjosi mm. kohtaus, jossa kadonnutta kaupunkia asuttavat viikinkien jalkelaiset pitavat uhrimenoja ja huutavat yhteen aaneen “Han ska do!, Han ska do…” pyovelin kohottaessa kirvestaan.

Olen vakuuttunut, etta jos joku aiheuttaa minussa kulttuurishokin, niin se ei ole Brasilia, vaan Campo Mourao. Taalla jokatoisen auton takakontista loytyy 2x12 tuuman bassokaiuttimet ja nuorille miehille elaman tarkoitus nayttaisi olevan auton vahaaminen. Adrianokin vahaa autonsa paivittain ja sivelee renkaisiin jotain ainetta, joka saa ne nayttamaan mustemmilta.

No helvetti, kuvittelin, etta lauantai olisi paiva, jolloin mahdollisesti ehtisin tehda jotain ostoksia, kun en ole toissa. Valitettavasti vain kukaan muukaan ei ole toissa ja suurin osa kaupoista on kiinni. Nainollen synkkyyteni ja melankoliani syveni entisestaan.

Loysin sentaan supermarketin, joka oli auki ja josta sain ostettua ison lajan hedelmia ja vihanneksia. Se meidan kodinhoitaja nimittain kokkaa muuten ihan mainiosti, mutta pavut ja riisi tuntuvat olevan ainoat kasvikunnan tuotteen, joita han kayttaa.

Kutsuttaessa lahdin Adrianon kanssa oluselle kohentamaan mielialaani. Olut tarjoillaan brasiliassa todella kylmana! Karnevaalien aikaan ostamani oluttolkki oli mm. paksun jaakerroksen peitossa, niin ettei sita vahaan aikaan saanut auki ja toisen kerran poytaan tuodusta kuuden desin pullosta sai hadin tuskin kaadettua yhden lasillisen, kun loppu oli niin jaassa, ettei se tullut pullosta ulos. Kylla maailmanmenon observointi katukuppilasta kasin iltapaivaauringossa hileisen oluen ohella paransikin mielialaa.

Kummallista porukkaa tosin nama paikalliset aijat. Vislailevat havyttomyyksia tyttojen peraan ja huudattavat autostereoita, toivottavasti seura ei tee kaltaisekseen.

Perjantai-ilta, eika mitaan tekemista. Kamppikset ovat kumpikin tahoillaan ilmeisesti tyttoystaviaan tapaamassa, kaupunki on pieni, enka tunne taalta ketaan. Olisikohan tama nyt sitten sita paljon puhuttua kulttuurishokkia, ainakaan olotilassa ei ole kehumista.

Vaikka aikaa olisi, niin edes porttugalin opiskelu ei nyt maita ja vain vakisin sain vaannettya kasaan kymmenen uuden sanan paivatavoitteeni. Metodini on, etta luen aikakausilehti VEJA:n artikkeleita ja alleviivaan sanoja, joita en tunne. Kymmenen uutta sanaa loytynee yleensa jo palstan tai parin mittaisesta tekstista, mutta tama ei esta ymmartamasta artikkeleita. VEJA onkin huomattavasti kevyempaa luettavaa, kuin Paulo Coelho tai Jorge Amado, joiden tavaamisen portugaliksi jatin suosiolla tuonnemmaksi.

Kaipa tama elama ajan kanssa taallakin muuttuu mielenkiintoisemmaksi, pitaa varmaan hankkia uusia harrastuksia, kenties jotain brasilialaista vaikka samba atai capoeiraa.

Tanaan sitten aloitin oikeasti tyot. Pomoni Ater vaikuttaa rennolta tyypilta. Ensimmainen tehtavani on opiskella, mita kaikkea Euroopan markkinoilla tarvittavan CE-merkinnan hankkimiseen on vaadittu Cristófolilta (se pulju, joka tekee niita sairaalainstrumenttien sterislisointilaitteita) ja sitten auttaa yrityshautomon yrityksenpoikasia kyseisen merkin hankinnassa.

Ater maaritti vastuuni siten, etta olen vapaa tekemaan mita haluan, mutta Fundacao Educere on niin pieni, etta seka saavutukseni etta niiden mahdollinen puuttuminen kylla huomataan nopeasti. Eli yritan nyt sitten tehda itseni hyodylliseksi kahlaamalla lapi laaketieteen valiuneistoa koskevaa EU direktiivia 93/42/EEC. Opetushommat tulevat kuvioihin mukaan sitten vahan myohemmin. Tyoaikani tosiaan on aamukahdeksasta iltakuuteen tunnin mittaisella lounastauolla, joten voipi olla, ettei tulevilta arkipaivilta ole paljoa kirjoitettavaa.

Laksin aamulla kahtakymmenta vaille kahdeksaksi toihin Julianon kanssa. Ensin koko henkilosto kokoontui aamuvenyttelyyn, jonka paatteeksi oli vuorossa aamurukous kuinkas muuten.

Sem jalkeen tapoin aikaa internetissa aina lounasaikaan saakka odottomassa pomoa saapuvaksi, mutta han ei saapunut. Jatin puhelinnumeroni, jotta minulle voidaan soittaa, mikali herra johtaja suvaitsee palata karnevaalilomaltaan. Kotona diili on, etta vuokraan sisaltyy kodinhoitaja, joka paivittain kay kokkaamassa, siivoamassa, tiskaamassa já pesemassa pyykit. Siivous oli hoiudettu niin tehokkaasti, etta kaikki eilisiltana puolihuolimattomasti laukusta purkamani tavarat oli jarjestetty já vaatteet viikattu. Jopa roskiin heittamani kammottava “Jesus o senhor dos exércitos” (jeesus asevoimien herra) T-paita, jonka olin saanut lahjaksi Tiagon aidilta oli kokenut ylosnousemuksen já paatynyt muiden paitojen viikattuun pinoon.

Mina kaupunkilaispoika koin lievan jarkytyksen kun totesin lahikauppamme olevan kahden puimurien jalleenmyyntiliikkeen valissa. Ostaisinko “New Holland” vai “Cyclone” merkkisen puimurin, vai kenties sittenkin vain leipaa? Lisaksi lenkilla kaydessani edellani jolkotteli tovin aikaa lehma. Vielakaan en tosin ole lehmaa koskenut.

Nyt olen saanut paivitettya kaikki paivakirjani tapahtumat tanne blogiin. Siis oikeasti kirjoitan juttuni ensin fyysiseen pieneen mustaan paivakirjaan, jonka toisessa paassa on oma henkilokohtainen sanakirjani ja jota kuljetan aina mukanani. Tama on siis ensimmainen ja todennakoisesti myos vahaan aikaan viimeinen postaukseni, jonka teen suoraan blogiin. Mahdollisuus tahan todelliseen online-kirjoitteluun tuli, kun olen nyt odotellut uudella tyopaikallani pomoani saapuvaksi jo kohta neljan tunnin ajan ja nainollen ehtinyt lukea ja kirjoittaa jo vaikka mita.

Haluaisin kaikkia kannustaa kokeilemaan kommentointimahdollisuutta, silla on erimukavaa kuulla, jos joku on kuulolla. Jos haluaa ihan omalla nimella kommentoida niin voipi luoda itselleen tunnuksen www.blogger.com sivulla taiu sitten kayttaa geneerista kommuuni-tunnusta, jonka salasana on sen kommuunissa asustavan kissan nimi kaikki pienella kirjoitettuna.

Lampimat terveiset kaikille sinne talven keskelle! -JoGi

Jos sattuu olemaan hieman korkeammalla kohdalla ruutukaavaan rakennetun Campo Mouraon keskustassa, niin voi nahda kadun molemmissa paissa aukenevat vehreat pellot. Nuoriso on tullut autoilla, mopoilla ja moottoripyorillaan (ei sentaan traktoreilla niinkuin jossain pohjanmaan pitajissa) hengailemaan yhdelle keskustan kaduista ja muualla onkin jo tahan aikaan eli iltakahdeksalta melkoisen hiljaista.

Omia tuntemuksiani analysoidessa voin todeta, etta yllattavan positiivisesti suhtaudun paikan pienuuteen ottaen huomioon, etta olen monesti vannonut, etten ainakaan Helsinkia pienemmassa paikassa tulisi koskaan asumaan.

Ensimmaisen kerran kun yritin paasta talolle, jossa tulen asumaan ei ketaan ollut kotona. Kaytyani pienella kavelyretkella palasin ja nyt toinen kommuunin asukas Adriano, jota en siis koskaan aikaisemmin ollut tavannut oli saapunut. Kohta paikalle tuli myos Julian, jonka ehdin jo tavata pikaisesti viikko sitten. Siis uuteen perheeseeni kuuluvat vaalea isokokoinen Adriano, pienempi enemman brasilialaisen nakoinen Julian ja koira nimelta Sadan, jonka rotua en osaa tunnistaa.

Onhan sita ennenkin nahty tuttujen huonekasvien isokokoisis kavereita luonnonvaraisena, mutta tamankertainen vie kylla voiton aiemmista. Florianópoliksen elava symboli on halkaisijaltaan arviolta pari-kolmemetrinen ficus-puu, siis sellainen puska, joka loytyy varmaan jokatoisesta suomalaiskodista.

Istuskelen tassa camelodromin (katukauppias = camelo, kauppahalli = camelodromo) vieressa nautiskelemassa mansikka-appelsiinituoremehua ja odottelemassa ihanaa 11 tunnin bussimatkaa takaisin Maringaan. Vahan kieltamatta kaivertaa, etta loma on nyt lopussa ja rannalle ei ole vahaan aikaan asiaa, kun viikonlopussa ei oikein nain kauas ehdi.

Aamu valkeni kirkkaana toisin kuin kahtena edellisena paivana. Seuramatkailun kiroukset nayttivat taas rumaa paataan kun yli kymmenen hengen porukan liikkeelle saaminen kesti noin kolme tuntia. Ehdimme kuitenkin ihan riittavan ajoissa nuorison ja surffareiden suosimalle Santinhon (Pikku pyhimys) rannalle. Jostain muistan lukeneeni, etta brasilialaisten lempiharrastuksiin jalkapallon lisaksi kuuluu hyvalta nayttaminen. Paivan rantakokemuksen jalkeen on kylla helppo uskoa edellinen.

Illalla suuntasimme keskustaan katsastamaan varsinaista karnevaalimeininkia. Paasyliput katsomaan sambakoulujen kulkuetta olivat mustan porssin kaupassa turhan kalliita, mutta tunnelma areenan ulkopuolellakin oli varsin karnevaalimainen. Sadat, elleivat tuhannet sambaajat parveilivat mielikuvituksellisissa asusteissaan stadionin ymparistossa valmistautumassa juhlaan.

Stereotypia mustasta, hoikasta, alastomasta sambakuningattaresta ei aivan kohdannut todellisuutta. Suurin osa sambaajista on tavallista kansaa, joukossa on: lihavia, hoikkia, miehia, naisia, nuoria, vanhoja ja myos liikuntavammaisia.

Itse tosiaan arvostin korkeammalle keskusaukion ilmaiskonserttia, jossa paasee tanssimaan, kuin maksullista naytoskulkuetta.

Joukko kannisia, karvaisia ja leveaharteisia ballerinoja piirittaa minut, yhdella on tuhti kaljamaha ja kaikilla samanlaiset vaaleanpunaiset pitsihameet, seka raikea meikki. He eivat ole ainoita, vaan yhtakkia koko kaupungin miehet ovat paattaneet pukeutua naisiksi ja lahteneet kadulle juhlimaan. Toki myos naiset ovat liikenteessa, mutta ihan omana itsenaan. Mielenkiintoisen nakoista onkin, kun kiihkeasti suutelevasta pariskunnasta molemmat nayttavat naisilta, toinen vain huomattavasti rumemmalta kuin toinen.

Varsinainen karnevaalien avajaispaiva on vasta huomenna, mutta jo tanaan yksi samba-rekka johdatti tanssivaa kansaa kaupungin lapi. Rekan lavalla oli bandin lisaksi karnevaalien kuningatar ja perintoprinsessat, kaikki taydellisen vartalon omaavia mustia sambattaria bikineissa. Oma suosikkini oli ehdottomasti toinen perintoprinsessa, joka hymyili enemman kuin muut.

Viela palatakseni vallitsevan miesten pukeutumistyylin esittelyyn: nyt minua ensimmaisen kerran toden teolla harmitti, ettei minulla ole kameraa mukana, silla yksi kuva todellakin kertoisi enemman, mita tassa pystyn kuvailemaan. Eras mieleenpainuva naky oli kun mehilaiseksi puettu pikkutytto vilkutti naiseksi puetun isansa olkapailta ohikulkijoille. Ilotulitusten rajahtaessa pikkumehilainen peitti korvansa.

Vaikkei aurinko paistakaan kirkkaalta taivaalta niin aallot ja ranta nayttavat enemman kuin houkuttelevilta. Kayn ostamassa itselleni peribrasilialaiset Havaianas rantasandaalit, joita saatan tuoda suomeen tuliaisiksikin. Kun myyjatytto viela kehaisee silmiani kauniiksi, niin ei paiva enaa paremmin voisi alkaa.

Silmista tulikin mieleeni, etta bussissa keskustasta tanne rannalle juttelin niita naita vieressa istuvan miehen kanssa. Han kehui jotakin toista surffirantaa ja kun pyysin hanta nayttamaan sen kartasta paljastui, etta mies on sokea. Ei tietenkaan mitenkaan tavatonta, mutta kovin yllattavaa silla hetkella.

Vuokrasin perulaisen surffinopettajan, kun brasilialaisella opettajattarella pahussoikoon oli jo toinen oppilas. Kun ohjatun tunnin jalkeen viela harjoittelin itse pari tuntia niin paasin kylla jo pystyyn useita kertoja. Ei sita nyt viela oikein surffaamiseksi kehtaa kutsua nain pienissa aalloissa, mutta hyva alku kuitenkin.

Illalla menin sitten leirintaalueelle, jonka osoitteen olin saanut meilitse etsiskelemaan muita Curitibasta ja Porto Alegresta tulleita AIESECareita. Leiriin saapui muuan liettualainen tytto Laura, joka naytti kummastiu tutulta. Yllatys oli melkoinen, kun vahan aikaa toisiamme tuijoteltua muistimme, etta olemme tosiaan tavanneet kaksi vuotta sitten yhdessa AIESEC-konferenssissa. Hankin on juuri aloittanut harjoittelunsa taalla Brasiliassa. Muita ihmisia leirissamme oli Osas Nigeriasta, Konstantine, Alex, Alexin tyttoystava ja Erda saksasta, Camila Tsekeista, Joyce jenkeista, Phillipe ranskasta, Sumesh intiasta, seka Ticciana, Veri, Rizzo ja Vedana Brasiliasta.

Curitiba on parin miljoonan asukkaan kaupunki, jossa asuu paljon Eurooppalaisten siirtolaisten jalkelaisia ja erityisesti italialaiset ovat vaikuttaneet kaupungin kehitykseen. Tallaa havaitsee ihan selkeasti enemman sinisilmaisia ja vaaleatukkaisia, kuin Maringassa, jossa on taasen kovasti japanilais ja korealaissiirtolaisten perillisia.

Eduardon 300 nelion luksuskampassa nukutun yon jalkeen lahdin tutustumaan kaupunkiin omin nokkineni. Turistibussin kierros kesti niin kauan, etta jouduin jattamaan sen kesken Santa Felicidaden italialaisalueella ja ajamaan taksilla linja-autoasemalle. Florianópolikseen, eli tuttavallisemmin Floripaan menevasta bussista soittelin taas muutaman puhelun jarjestaakseni itselleni katon paan paalle seuraavaksi yoksi. Yosija minulle luvattiinkin, mutta kun bussi sitten saapui perille puolen yon jalkeen noin tunnin myohassa aikataulusta, niin kukaan ei enaa vastannutkaan puhelimeen, joten paadyin hostelliin yoksi.

Vaantaydyn pystyyn puolikahdeksalta ja Su tilaa minulle moottoripyorataksin, jolla huristelen bussiasemalle. Bussin oli maara lahtea 8:44, mutta lippua ostaessani minulle ilmoitetaan, etta se meni jo kahdeksalta ja seuraava lahtee vasta kahdelta iltapaivalla. Suunnattomien maksuvaikeuksien (en meinannut muistaa Visa-electronin tunnuslukua) jalkeen sain ostettua matkaliput Curitibaan, Florioanópolikseen, seka takaisin Maringaan, ja palasin nukkumaan.

Seuraavan kerran kun olin lahdossa bussiasemalle moottoripyorataksia ei vain kuulunut ja bussin lahtoaika laheni. Lopulta taksipyora kuitenkin tuli ja kuski teki kylla kaikkensa, jotta ehdin bussiin. Yllatyspuhelu bussista Eduardolle riitti ja yopymispaikka Curitibassa oli hoidossa.

Voi pettymysten pettymys, karnevaalisuunnitelmat menivat nyt uusiksi. Halvimmat edestakaiset lennot Salvadoriin maksaisivat R$ 1800 eli reilusti yli 500 euroa!

Jos pidan kiinni siita, etta haluan rannalle, niin seuraava vaihtoehto on Florianópolis, jonne on menossa AIESECareita muistakin etelaisen Brasilian kaupungeista. Samalla voisin viettaa paivan tai pari Paranan osavaltion paakaupungissa Curitibassa moikkaamassa Eduardoa, joka aikanaan oli vuoden verran suomessa. Pakkasin tavarani ja kavin lahettamassa meilia Edvardolle, seka Florianopoliksen AIESECareille siina toivossa, etta saisin yosijaa matkan varrelta.

Koska tama olisi viimeinen iltani tyttojen kommuunissa sain kannatusta ajatukselle, etta pistetaan pienet hippalot pystyyyn. Aivan hulvaton meininki, kun kolme tyttoa tanssii ja laulaa mukana brasilialaista populaarimusiikkia. Brasilialaista musiikkia loytyy toki kaikissa tyylilajeissa, muissakin kun samba mm. hipi-hopi (hip-hop), hoki (rock), happy (rap) ja hegei (reggae). Kun puhelin soi musiikki vaiennetaan ja Su sujuvasti valehtelee, Paulinhan poikaystavalle, etta Paulinha on jo nukkumassa.

Johonkin rannalle pitaa paasta karnevaalia viettamaan! Sain meilia vanhalta kaveriltani Eleonoralta, joka on ollut jo kohta kaksi kuukautta opiskelemassa Salvadorissa. Han toivotti minut tervetulleeksi sinne, jos haluan, ja miksipa en haluaisi. Salvador on paljon pohjoisemmassa, lahempana paivantasaajaa mustassa Brasiliassa, jossa karnevaalit ovat kuumimmat. Ainoa ongelma piileekin sanassa "paljon", silla Maringasta on matkaa Salvadoriin arviolta parisen tuhatta kilometria.

Heti huomenna kysyn lentojen hintoja ja jos budjetti vain sallii, niin lennan sinne heti. Karnevaalien jalkeen ensiviikon keskiviikkona alkavat tyot ja sen jalkeen on nain pitkista matkoista turha vahaan aikaan haaveilla.

Katsaus brasilialaiseen elokuvaan: Amarelo Manga (Mangan keltainen, Cláudio Assis 2001) nainen puree miehensa rakastajattarelta korvan irti yllatettyaan nama haureuden teosta, pelottavaa. Vuokrasin myos toisen brasilialaisen klassikkoelokuvan, josta en sitten ymmartanyt juuri mitaan kaiken kielisten tekstitysten puuttuessa.

Nelipaivaiset yliopiston paasykokeet alkoivat tanaan. Taman seurauksena tuhannet paasykokelaat rentoutuvat kokeiden valilla ja jalkeen lahitienoon baareissa seuraavat nelja iltaa. En meinannut uskoa, etta nain olisi, ennen kuin omin silmin nain, mika taydellinen festarimeininki yliopiston viereisella kadulla oli sunnuntai-iltana.

Eraassa biljardipaikassa jouduin todistamaan kunnon joukkotappelun syntymista. Pienehkosta sanaharkasta tilanne kehittyi nopeasti sellaiseksi, etta sivullisten oli parempi jattaa biljardin peluu sikseen, ellei halunnut saadaa, pullosta tai nyrkista. Riita karjistyi siihen, etta yksi poikapoloinen juoksi karkuun perassaan ainakin viisi muuta, joilla oli kuuden desin tyhjat lasipullot aseinaan.

Ruhtinaallisten kahden tunnin younien jalkeen minua tultiin hakemaan tutustumaan tulevaan tyopaikkaani ja kamppaani.

Fundaçao Educere on tietynlainen koulutus- ja tutkimuslaitos, seka yrityshautomo, jonka toiminnan rahoittaa mm. sairaalainstrumenttien desinfiointilaitteita valmistava Cristófoli niminen yritys. Talla hetkella hautomon tiloissa toimii kahdeksan yritysta, joista osa on suoraan Cristófolin alihankkijoita ja osa taas puuhailee omien laaketieteen tekniikan tuotteiden parissa. Esimerkkina mainittakoon hemodialyysikoneiden suodattimien puhdistukseen ja kierratykseen tarkoitettu laite, jonka tuotekehitys on loppusuoralla.

Koska Fundaçao Educeren ja Cristófolin johtaja Ater Cristófoli ei ollut paikalla niin en vielakaan saanut selvyytta varsinaisesta toimenkuvastani. Haudottavien yritysten tyontekijat ja joissain tapauksissa itse yrittajatkin ovat nuoria, jotka kasittaakseni ovat saaneet teknisen koulutuksensa Fundaçao Educeressa. Mita ilmeisimmin minun tulisisi olla osa tata koulutusvaihetta sitten kun hallitsen riittavan hyvin portugalin kielen. Tyoymparisto ja tyokaverit vaikuttivat kuitenkin oikein mukavilta.

Tiagon kotona ruokarukouksen kera nautitun lounaan jalkeen palasimme Maringaan. Vaikka edellisillan kuski oli talla kertaa todennakoisesti selvinpain ei hanen ajotyylian vielakaan turvalliseksi voi kehua.

Kuinka ollakaan, jotteivat juhlat loppuisi kesken niin illalla oli vuorossa ekonomien valmistujaistanssiaiset. Puku paalle kolmannen kerran viikon sisalla ja jalala koreasti. Jotkut yleisimmat karnevaalibiisit , joita tanssijaisissa on soitettu alkavat jo juurtua paahan.

Neljan ja puolen realin niin sanotusta hot-dogista (cachorro quinte), jonka ostin yopalaksi olisi riittanyt syotavaa helposti kolmele tai viidelle hengelle.

"Mihin olet menossa?" "Apteekkiin maksamaan sahkolaskua."

Bussimatka Maringasta tulevaan kotikaupunkiini Campo Mouraohon kestaa noin pari tuntia. Eraan ex-aiesecarin Julianan veljen tyttoystava valmistui pedagogian opinnoista ja Juliana onnistui hankkimaan lippuja pedagogian opiskelijoiden valmistujaistanssiaisiin, joten suuntasimme isommalla porukalla Campo Mouraohon. Puvulle, jonka mukaanottamista niin pitkaan jahkailin tuli siis kayttoa jo toistamiseen taallaoloni aikana.

Pedagogien tanssijaisista jatkoimme vastaaviin agronomien valmistujaiskekkereihin, jossa samba, xote yms. rytmit jatkuivat aamukuuteen saakka. Itse olin koko illan kuivin suin, mutta kaikki kuskit sen sijaan ottivat osansa juomatarjoilusta. Jalleen yksi yhtalaisyys Meksikoon.

Vaikka muuten pidankin porttugalin kielesta, niin viikonpaivien nimeaminen on sanalla sanoen mielikuvituksetonta: "domingo, segunda-feira, terca-feira, cuarta-feira, quinta-feira, sexta-feira, sabado" eli suomeksi: "sunnuntai, toinen-tori, kolmas-tori... , lauantai".

Tanaan aiesecarit ystavallisesti pitivat minulle brasilia esitelman, lahjoittivat brasilian lipun ja brasilia-rannekkeen. Koska viides-tori, eli torstai on taalla opiskelijoiedn suosima hurvittelupaiva, niin luonnollisesti jatkoimme esitelman jalkeen baariin.

Tassa vaiheessa minun on tehtava pieni paljastus, nimittain jo taallaoloni kolmantena paivana tulin vietellyksi vai miten sita asian nyt parhaiten ilmaisisi. Siita lahtien on meilla ollut pienta silmapelia ja sutinaa Palinhan kanssa. Tanaan minulle sitten henkilokohtaisesti esiteltiin Paulinhan poikaystava, jonka olemassaolosta minulle kerrottiin vasta pari paivaa takaperin. Etta sellaista lattarimeininkia...