Aamu valkeni kirkkaana toisin kuin kahtena edellisena paivana. Seuramatkailun kiroukset nayttivat taas rumaa paataan kun yli kymmenen hengen porukan liikkeelle saaminen kesti noin kolme tuntia. Ehdimme kuitenkin ihan riittavan ajoissa nuorison ja surffareiden suosimalle Santinhon (Pikku pyhimys) rannalle. Jostain muistan lukeneeni, etta brasilialaisten lempiharrastuksiin jalkapallon lisaksi kuuluu hyvalta nayttaminen. Paivan rantakokemuksen jalkeen on kylla helppo uskoa edellinen.

Illalla suuntasimme keskustaan katsastamaan varsinaista karnevaalimeininkia. Paasyliput katsomaan sambakoulujen kulkuetta olivat mustan porssin kaupassa turhan kalliita, mutta tunnelma areenan ulkopuolellakin oli varsin karnevaalimainen. Sadat, elleivat tuhannet sambaajat parveilivat mielikuvituksellisissa asusteissaan stadionin ymparistossa valmistautumassa juhlaan.

Stereotypia mustasta, hoikasta, alastomasta sambakuningattaresta ei aivan kohdannut todellisuutta. Suurin osa sambaajista on tavallista kansaa, joukossa on: lihavia, hoikkia, miehia, naisia, nuoria, vanhoja ja myos liikuntavammaisia.

Itse tosiaan arvostin korkeammalle keskusaukion ilmaiskonserttia, jossa paasee tanssimaan, kuin maksullista naytoskulkuetta.