Mustasta kirjasta alkavat olla sivut lopussa, ja matkapäiväkirjailijan inspiraatiokin on ollut vähän kateissa. Melkolailla tarkalleen viikko sitten rantauduin uudelleen kotikaupunkiini Campo Mourãoon. Koska kirjallinen luovuuteni on edelleen lomalla teen blogimaisen ratkaisun ja listaan viikon erityispiirteet listaan:
-Fazerin suklaa oli supermenestys työpaikalla
-Salmiakkia epäiltiin rotanmyrkyksi
-Sain meiliä mysteerinaiselta, hän on muuttanut kaupungista
-Löysin Capoeiratyyppien avustuksella sen suomalaistytön Tiinan ja rupattelimme pitkän tovin
-Torstai oli vapaapäivä
-Kävin tylsissä grillibileissä, mutta liha oli hyvää (ainahan se on)
-Maringassa vain Klis ja Atul olivat kotosalla
-Atul muuttaa São Pauloon
-Myös Brasiliassa nautitaan glögiä
-Almodovar: Huono kasvatus, shokkihoitoa homofoobisille brasilialaisille
-Joudumme muuttamaan asuntoa kesäkuun loppuun mennessä
-Henning Mankell: Tea-Bag, lukunautinto loppui kesken kolmantena päivänä
-Pipoakin on tullut pidettyä, vaikkei sitä ehkä ihan oikeasti vielä tarvitse

Vieressä istuva brasilialainen nuori nainen vaikuttaa hermostuneelta, epäilen lentopelkoa. Koneen lähtö on myöhässä ja ehdin lukea Paolo Coelhon Valon soturin käsikirjan loppuun ja vaihtaa Mr. Bishwasiin. Lainaan Coelhon tytölle, niin hänellä on ainakin muuta ajateltavaa nousun aikana, eikös ne nousut ja laskut ole lentopelkoisille pahimpia. Hämmästyksekseni tyttö lukee kirjan kannesta kanteen samalla istumalla. Kirja ei kylläkään ole paksu, vain vajaa sata sivua yhden sivun mittaisia filosofisia ajatuksia. Itse aloitin sen tavaamisen jo tammikuussa, mutta jätin sitten hautumaan ja odottelemaan kielitaidon kehittymistä.
Keskityn nukahtaman ja ilmeisesti jossain vaiheessa siinä onnistunkin, sillä myöhemmin herään ja huomaan lukijatytön nojautuneen olkapäätäni vasten. Nojautuminen ei tainnut olla aivan tahatonta, koska tyttö avaa silmänsä ja tuijottaa hetken minua, eikä suinaan hämmentyneenä vaihda asentoaan, vaan jää siihen.
Turvavöiden merkkivalo syttyy ja kapteeni kuuluttaa kolmella kielellä, jotka kaikki kuulostivat ranskalta, että odotettavissa olisi turbulenssia. Kun ensimmäiset ilmakuopat sitten tulevat tyttö tarraa käteeni. Ratkaisu on syntynyt, pussailemme loppuyön. Ei, en kysynyt tytön nimeä, enkä tiedä missä hän asuu.

Olen taas Pariisin kentällä, mutta erotuksena kahteen edelliseen kertaan on rauhallinen olo ja seesteinen mieli. Ei ole matkakuumetta, eikä pitkästä aikaa kotiinpaluun suomaa kihelmöintiä. On vain koneen odotus ja uusi MaijaVilkkumaan levy uudenkarheasta MP3-soittimesta. Jossain kauempana hallissa raikaa Touloussen futisfanien kannatuslaulu. Tällä kertaa ymmärsin syödä Le Sandwichin ja tehdä tax-free ostokset (kameran laturi!!) ennen passintarkastusta, sillä tällä puolella ei ole juurikaan palveluja.

Ikinä ei ole lentokoneruoka tehnyt minua näin onnelliseksi, kuin tänään. Vastustamaton hymy levisi poskilleni kun näin sen pienen pyöreän ruisleivän, joka tuli Finnairin purkkiruoan kylkiäisenä. Sen täytyy olla jotakin symbolista ja myyttistä, sillä vaikka se hyvää onkin, niin ei se leipä yksistään moista tunnekuohua saisi aikaan. Yksi reissaamisen parhaista puolista on ehdottomasti kotiinpaluu. Ainakin juuri nyt olen sitä mieltä lentäessäni onnellisena jossain Tanskasalmen yllä kohti kotia.

Heräilen ja katson ikkunasta saastetaivaalle punaisena nousevaa aamuaurinkoa. Seisomme ruuhkassa jollakin São Paulon sisäänmenoväylistä ja bussi on jo nyt yli tunnin aikataulustaan myöhässä.
Perillä hörppäsen aamukahvin ja saan samalla rikottua 20 Realin setelin pienemmäksi. Käyn vessassa aamupesulla ja totean, että parran ajaminen infrapunasensori-vesihanalla on kohtuullisen vittumaista puuhaa. Jätän tavarat säilytykseen ja kysyn turvamieheltä, mihin minun kannattaisi suunnata, kun minulla on vain muutama tunti aikaa tutustua kaupunkiin ennen lentokentälle suuntaamista. Ainakin yksi asia on muuttunut vajaassa neljässä kuukaudessa. Kun viimeksi olin tällä samaisella bussiasemalla kaikki asiointi tuskallisen vaikeaa kielimuurin takia, enkä uneksinutkaan kysyväni mitään ylimääräistä miltään turvamieheltä. Nyt turvamies kuitenkin neuvoo minut ystävällisesti menemään Républica nimiselle metroasemalle ja tutustumaan sen ympäristöön.
Iso, meluinen, saastunut ja epäsiisti kaupunki; ihanaa! En tiedä, mikä minua kiehtoo suurissa kaupungeissa, mutta jo välittömästi metron ruuhkaisissa rullaportaissa tiesin, että pidän paikasta. Kai se on vain se urbaani ilmapiiri, monimuotoisuus ja ihmisvilinä, joka saa muut lieveilmiöt vaikuttamaan sivuseikolta. Käyn kirjakaupan kahvilassa aamupalalla (onnistuisikohan tämä Campo Mourãossa?) ja käppäilen pari tuntia keskustassa.
Lentokentällä samassa kahvilapöydässä istuva brasilialaisnainen meinaa tikahtua nauruun, kun näkee minun nauttivan samanaikaisesti kahvia ja jäätelöä, onkos se nyt niin kummalista? Minulle on ennenkin kommentoitu täällä, että minulla on kuulemma strutsin vatsa, kun syön mitä tahansa sekaisin.
Heräilen ja katson ikkunasta saastetaivaalle punaisena nousevaa aamuaurinkoa. Seisomme ruuhkassa jollakin São Paulon sisäänmenoväylistä ja bussi on jo nyt yli tunnin aikataulustaan myöhässä.
Perillä hörppäsen aamukahvin ja saan samalla rikottua 20 Realin setelin pienemmäksi. Käyn vessassa aamupesulla ja totean, että parran ajaminen infrapunasensori-vesihanalla on kohtuullisen vittumaista puuhaa. Jätän tavarat säilytykseen ja kysyn turvamieheltä, mihin minun kannattaisi suunnata, kun minulla on vain muutama tunti aikaa tutustua kaupunkiin ennen lentokentälle suuntaamista. Ainakin yksi asia on muuttunut vajaassa neljässä kuukaudessa. Kun viimeksi olin tällä samaisella bussiasemalla kaikki asiointi tuskallisen vaikeaa kielimuurin takia, enkä uneksinutkaan kysyväni mitään ylimääräistä miltään turvamieheltä. Nyt turvamies kuitenkin neuvoo minut ystävällisesti menemään Républica nimiselle metroasemalle ja tutustumaan sen ympäristöön.
Iso, meluinen, saastunut ja epäsiisti kaupunki; ihanaa! En tiedä, mikä minua kiehtoo suurissa kaupungeissa, mutta jo välittömästi metron ruuhkaisissa rullaportaissa tiesin, että pidän paikasta. Kai se on vain se urbaani ilmapiiri, monimuotoisuus ja ihmisvilinä, joka saa muut lieveilmiöt vaikuttamaan sivuseikolta. Käyn kirjakaupan kahvilassa aamupalalla (onnistuisikohan tämä Campo Mourãossa?) ja käppäilen pari tuntia keskustassa.
Lentokentällä samassa kahvilapöydässä istuva brasilialaisnainen meinaa tikahtua nauruun, kun näkee minun nauttivan samanaikaisesti kahvia ja jäätelöä, onkos se nyt niin kummalista? Minulle on ennenkin kommentoitu täällä, että minulla on kuulemma strutsin vatsa, kun syön mitä tahansa sekaisin.

Viimeinen päivä töissä ennen lomaa. Tuntuu hassulta, että olen menossa kymmeneksi päiväksi lomalle Suomeen. Enpä olekaan koskaan aikaisemmin ”käynyt Suomessa”. Matkakuumekin on ihan samanlainen, ellei jopa pahempikin, kuin silloin, kun on lähdössä kotoa.
Viikoittaisessa opettajien palaverissa sain hämmentäviä kehuja osakseni, kun olin pyytämättä pyöräyttänyt elektroniikan kurssin tavoitteet ja kurssisuunnitelman veppisivuksi. Opettajien ryhmän vetäjä Jorge sanoi että olen hämmästyttävä tyyppi siinä mielessä, että jos lupaan tehdä jotain, niin myös teen toisin, kuin kuulemma suurin osa Brasilialaisista. Hän myös väitti, että olen vähässä ajassa tehnyt Fundaçãolla enemmän, kun moni pidempään talossa ollut. Toivottavasti muutkin ovat työhöni yhtä tyytyväisiä…

Jättää jäähyväiset… hyvästellä… kauhean mahtipontisia ja lopullisen oloisia lausahduksia. Joka tapauksessa sanon moimoi ainakin kolmeksi viikoksi V8-kommuunin tytöille ja lähden rinkkaselässä mototaksilla bussiasemalle. Jonottaessani lippuja puhelin soi, se on Klis, olin unohtanut tärkeimmän eli häälahjan. Minkä tahansa muun unohduksen olisin voinut antaa olla, mutta nyt on palattava ja odotettava seuraavaa reilun kahden tunnin päästä lähtevää bussia. Saituuttani en jaksa maksaa vajaata kahta euroa mototaksista, vaan kolistelen kaiken maailman syrjäkadut kiertelevällä paikallisonnikalla puoli tuntia ja kiroan tyhjäpäisyyttäni.
Paulo ja Paulinha ovat lähdössä Expoinga messuille, jossa on tänään ihan oikeasti hyvän bändin nimeltä Ira (suom. viha tai raivo) show. Teen radikaalin ratkaisun ja päätä palata Campo Mourãon vasta ensimmäisellä bussilla kuudelta huomenaamuna. Houkuttelen Klisin mukaan ja lähden keikalle. Nimestään huolimatta bändi ei soita mitään raskasmetallia, vaan mukavaa kitarapainotteista pop-rockia. Suositun radiohitin ”longe de me” aikana 15 000 ihmistä laulaa mukana ja tunnelma on katossa.

Viimeinen viikonloppu Maringassa ennen Suomenvierailuani. Tuliaisostosten lisäksi ohjelmassa on Expoinga 2005 maatalousmessut, jossa intialaisella Atulila on oma intialaisia pasteijoita myyvä kojunsa.
Urbaanit city-cowboyt ovat täällä Paranan sisämailla laajalle levinnyt alakulttuuri. He kuuntelevat sertaneja-musiikkia (vrt. humppa), hengailevat buutseissa ja stetsonissa, sekä seuraavat América nimistä saippuasarjaa. Maatalousmessut, missä on ohjelmassa: rodeota, härkähuutokauppoja ja suurten sertaneja-tähtien konsertteja on luonnollisesti city-cowboydein laajamittaisen pyhiinvaelluksen kohde.
Atulin bisneksen kannalta kanalta on hyvin valitettavaa, että Intialaiset kasvispasteijat eivät taida kuulua cowboyn perusruokavalioon. Viereisten grillikojujen myynti käy huomattavasti vilkkaammin. Sopii vain toivoa, että Atul saa edes osan 4000 realin investoinnistaan takaisin.
Katsastettuani näytteillä olevat jumalattoman kokoiset pihvihärät, kylvökoneet ja muun messutarjonnan minulla ei ole muuta tekemistä, kuin hengailla Atulin kojulla ja odotella paluukyytiä. Vieressä työskentelee sormiväritaiteilija, joka tekee tilauksesta tai tilaamatta, niin kuin minun tapauksessa, yksilöllisiä maalauksia posliinilaatoille. Hauska mies, jonka mielestä Jogi on liian vaikea nimi muistetavaksi. Hän ristii minut Brad Pittiksi ja Finlandiakin pysyy Philadelphiana korjausyrityksistäni huolimatta.

Birimbau aloittaa, kohta siihen liittyvät bongo ja tamburiini, opettaja laulaa ensin yksin, mutta kohta jo kaikki laulavat. Ensimmäinen pari capoeiristeja asettuu kyykkyyn muusikoiden eteen valmiiksi aloittamaan pelin, rinki taputtaa birimbaun tahdissa ”ta ta-ta” ja peli käynnistyy. Pelaajat vaihtuvat, samoin laulut, välillä tempo on kiivaampi, välillä hitaampi. Kutsusta rohkaisen mieleni ja asetun kyykyyn valmiiksi aloittamaan pelin, kunhan edellinen pari väistyy syrjään. Elämäni ensimmäinen kapoeirarinki, ensimmäinen peli ja ensimmäinen liike; kärrynpyörä. Tunne on hypnoottinen, musiikki ja rinki antavat todellista lisäpotkua. Vaikken todellisuudessa osaa, kuin muutaman potkun ja väistön, niin tuntuu kuin osaisin enemmänkin.
Ringin päätyttyä opettaja korostaa laulun merkitystä ja painostaa, että kaikkien pitää laulaa, myös minun. Hän käskee minun laulaa perässään yksin muulle ryhmälle näyttääkseen, että jopa suomalainen voi oppia capoeira-lauluja. Ensiyrittämällä en saa sanoista selvää, mutta selvennyksen jälkeen laulan ääni väristen: ”você vai, você vai, Dona Maria você vai”.
Opettaja aloittaa vielä uuden ringin. Tällä kertaa minäkin tunnistan laulun ”parabens” eli paljon onnea vaan. Yksi tytöistä ymmärtää, mistä on kysymys ja astuu rinkiin. Syntymäpäivänsä kunniaksi hän saa pelata melkein kaikkien muiden ryhmäläisten kanssa, vain minä ja muutamat muut uudemmat jäämme tämän seremonian ulkopuolelle.

Paulinha, Jogi ja Klis... kuva Atulin intialaisesta illasta 29.4.2005

Ylhäällä: Rafhael esittää surffaavansa, minä Jogi ja Mario. Keskellä tytöt: vihreä Priscila ja keltainen Vanessa. Eturivissä Daniel.

Tällaista oli siis AIESEC:n uusien jäsenten koulutusviikonlopussa taannoin.

Kuvaa klikkaamalla pääsee näkemään enemmän kuvia, joita olen tallennelut flickr.comiin. Kommentoinnissa siellä pätee samat säännöt kuin täällä Blogissakin, eli lukijan ei ole välttämätöntä rekisteröityä, vaan tunnukseksi: kommuuni ja salasanaksi kommuunissa asuvan kissan nimi.

Toinen päivä ISO 9001 sisäisen auditoinnin koulutusta takana. Aihe on sinänsä kiinnostava, mutta olen edelleen enemmän kuin hukassa sen suhteen, mitä pomoni Ater odottaa minun tekevän näiden normien ja standardien kanssa. Tarkoitus olisi kaiketi olla jotenkin avuksi haudottaville yrityksille sertifiointihankkeissa. En vain oikein ole löytänyt omaa paikkaani tässä sopassa. Mieluummin teen itseni kiireiseksi opetuspuolella, jossa olen jo lunastanut paikkani ja tiedän, mitä olen tekemässä. Kai sitä vain pitäisi ottaa itseään niskasta kiinni ja selvittää mihin päin ISOt tuulet puhaltaa.
Perjantai-ilta ja suuntana Maringá ja Atulin järjestämät Intia-bileet.

Kaksi viikkoa sitten perjantaina…
Tyttö soittaa minulle työpaikalleni ja sanoo, että oli hukannut puhelinnumeroni ja pyytää sitä uudelleen. Kuulemma minun pitkä vaaleatukkainen ystäväni, jolla on musta auto oli antanut alun perin numeron hänelle. Minä vaan en muista moista tilannetta, enkä liioin keksi kuka voisi olla tämä vaalea ystävä mustassa autossa.
Viimeperjantaina…
Tyttö soittaa uudelleen töihini, koska edellisellä kerralla minulla ei ollut kännykkä mukanani, enkä muistanut ulkoa numeroani. Pahoittelen, etten ole ehtinyt vastata hänen lähettämäänsä sähköpostiin ja annan kännykkänumeroni, joka tällä kertaa on mukana. Tyttö myös kysyy turhia kiertelemättä, onko minulla tyttöystävää.
Tänään…
Tämä tyttö, Aline nimeltään, soittaa minulle taas ja juttelemme lähemmäs puoli tuntia. Hän kyselee kaikenlaista töistäni, harrastuksistani, silmieni väristä ja varmistaa vielä uudemman kerran, ettei minulla ole tyttöystävää myöskään suomessa. Hän on kuulemma 21-vuotias, hoikka, minua lyhyempi, kotoisin Maringasta, asuu Campo Mouraossa ja valmistautuu yliopiston pääsykokeisiin. Lupaan, että soitellaan.

Täällä on ihan pirun kylmä. Olen jo ottanut kevyen untuvamakuupussini nukkumakäyttöön, mikä kyllä auttaa yöllä, mutta aamulla ei vaan tee mieli poistua makuupussin syleilystä.
En tiedä, kumpi on pahempaa; hiippailla ilman vaatteita hyytävässä kylpyhuoneessa aamulla, vai se, että avoimen epäuskoisesti naureskelevat sille, että suomalainen kärsii kylmästä Brasiliassa. Taas kerran muistuu mieleen ajat myöskin niin lämpimässä Meksikossa, missä piti ponchoon kääriytyneenä lämmitellä käsiä kaasuliedellä. Hip-hurraa eristevillat, lattialämmitykset ja kolminkertaiset ikkunat, kyllä suomipoika osaa.
Kylmyys on aiheuttanut minulle raivostuttavan pitkäkestoisen semi-flunssan, jonka takia jouduin ensimmäisen kerran eläessäni jättämään Capoeiratunnin väliin.

Palasin tänään viihtyisältä viikonloppuvisiitiltä Londrinaan. Avasin tietokoneen ja paikalliselenhden internetsivun etsiäkseni uusia tietoja viimeviikon murhista. Uusia tietoja vanhoista murhista ei löytynyt, mutta löytyi tietoa yhdestä uudesta murhasta.

”Valdemar Mriano da Silva, 54 vuotta, sai surmansa kahdesta luodista, jotka osuivat päähän ja rintaan, pyytäessään naapuria hiljentämään musiikkia.”

Ennen lähtöäni tänne Brasiliaan katsoin elokuvan Cidade de Deus, joka kertoo Rio de Janeiron jengiväkivallasta. Etsiskelin myös taustatietoja Brasiliasta ja järkytyin löytäessäni jostain Rion murhatilastot. Viimevuonna Riossa murhattiin 2597 henkeä, kuulostaako paljolta? Pieni laskutoimitus paljastaa kuitenkin nykyisen kotikaupunkini synkeän tilanteen. Suur- Riossa asuu noin 11 miljoonaa ihmistä, joka on 137,5 kertaa enemmän, kuin rauhallisessa pikku Campo Mourãossa. Jos tällä asukaslukukertoimella kerrotaan kuluvan vuoden uhrit täällä, niin päästään jo ennen toukokuun alkua lukuun 2337!

Tunnelman kevennykseksi pikakatsaus viikonlopun tapahtumiin. Londrina on Helsingin kokoinen metropoli noin sata kilometria Maringan tuolla puolen. Menin sinne opastamaan tulevia AIESEC-harjoittelijoita: Danielia, Lilianaa ja Rafhaelia harjoittelupaikan etsiskelyssä. Kaupunki oli mukavanoloinen, Lilianin grilliherkut suussa sulavia ja porukka rentoa. Baarissakin tuli pistäydyttyä ja siellä erään naisen kanssa käymäni keskustelu:

Tyttö: Oletko homo?
Minä: En…?
Tyttö: Sääli.