Samoin kuin Meksikossakin kirjat ovat taalla suhteettoman kalliita. Kavin tanaan ostamassa portugalin kielisen version Jorge Amadon kirjasta: "Dona Flor ja hanen kaksi aviomiestaan" ja pulitin siita 48 realia, mika on noin 15 euroa. Lukuiloa siita, riittaa apailematta kylla pitkaksi aikaa, kun pitaa lukea rinnalla suomenkielista painosta taydessa ymmarryksessa pysyakseen.

Ai niin mainittakoon nyt muistaessani, etta jo lentokentalla tanne saavuttuani kavin toteamassa, etta vesi todedllakin pyorii lavuaarissa eri suuntaan, kuin pohjoisella pallonpuoliskolla (taalla vastapaivaan). On se jannaa tuo fysiikka.

Juttelin tanaan lisaa sen intialaisen Atulin kanssa. Han tekee toita viitena paivana viikossa kahdeksasta kuuteen. Nama samaiset tunnit oli merkittyna myos minule, mutta olin hiljaa mielessani toivonunt, etta se olisi edes hiukan ylakanttiin, mutta ilmeisesti se on maan tapa ja siihen minunkin tulee totutella.

Kauheat suorituspaineet tuli heti, kun Klis kysyi, osaanko laittaa ruokaa. Lupasin valmistaa lounaan tanaan, kun tahan mennessa Klis on kokkaillut joka paiva. Hyvin kaikki kuitenkin sujui, vaikka epailin, maistuuko minun makuuni tehty ruoka taalla.

Sain tietaa, etta menen perjantaina tutustumaan Campo Mourãoon, tyopaikkaani ja tulevaan pomooni Ateriin. Kaikki sanovat, etta seka Ater etta koko tyopaikka ovat ihan huippumukavia. Itseani tosin yllattaen epailyttaa kielitaidottomuuteni. Tyot sitten alkavat varsinaisesti mita ilmeisimmin karnevaalien jalkeen Helmikuun toisella viikolla.

Paskamainen fiilis, kun ihan oikeasti haluaisi sanoa jotain syvallista, merkityksellista ja monipuolista, mutta kaikki sanat puuttuvat, oikeasti ihan vitun arsyttavaa aaarghhh....

Haat oli ja meni, mutta juhlat tuntuvat jatkuvan. Koko suku on kolmatta paivaa istumassa uima-altaalla ja syomassa hyvin.

Haista voisi viela mainita muutaman kuriositeetin. Ensinnakin avioliittopaperit allekirjoitettiin suorastaa kirkon alttarilla todistajien lasnaollessa. Itse juhlien jarjestelyt olivat suureelliset, eika kuluissa kursailtu, drinkkibaarista sai Caipirinhaa ja DJ miksasi sujuvasti haavalsseista sambaan.

Jos oli eroja, niin oli jotain yhteistakin. Viinankulutuksessa nama brasilialaisveikot eivat nimittain jaa juurikaan jalkeen suomalaisista. Morsiamen isa mm. lotyi sammuneena talonsa portailta illan paatteeksi.

Mitas sita vanhoja muistelemaan, taalla on tapahtunut sen verran, etta en pariin paivaan ole ehtinyt paivakirjaani avata. Talla hetkella olen kymmenen tunnin bussimatkan paassa Maringasta kokonaan toisessa osavaltiossa odottamassa brasilialaisten haiden alkua. Onneksi tuli otettua se puku mukaan, arvasin, etta johonkin sita kuitenkin tarvitsee, mutten ehka ajatellut kayttavani sita nain pian.

Pieni selitys liennee paikallaa. Paulinha kutsui minut tahan perhejuhlaan, ja koska minulla ei ole viela tyot alkaneet, eika nainollen mitaan tahdellista tekemista, niin minahan lahdin. Taalla nyt sitten olen koko suuren suvun ihmeteltavana, suomalainen, joka ei paljoa puhu, mutta yllattavilla hetkilla osoittaa ymmartaneensa jotain. Varsinaiset haat ovat tanaan, mutta jo eilen oli jonkinlaiset esijuhlat eli suku ja tuttavat uima-altaan aarella ryypiskelemassa ja syomassa taivaallisen hyvaa grillilihaa aitoon brasilialais-tyyliin.

Vieraanvaraisuus on hakellyttavaa, jopa pukuni silitettiin pyytamatta kotiapulaisen toimesta. Itselleni jai siis liiankin kanssa aikaa uima-altaalla lohoilyyn ja nyt voin sitten menna keitetyn ravun varisena kirkkoon. Ennen haita naiset lahtivat laittautumaan johonkin salonkiin ja mina menin katsomaan kun suvun aijat pelasivat futista morsiamen isan firman futiskentalla.

Osallistuin takalaisen AIESEC toimikunnan tapaamiseen ja illalla kunniakseni jarjestetaan bileet. Ennen juhlia kuitenkin kavin markkinatorilla maistelemassa paikallisia herkkuja, joista puolienkaan nimia en muista, mutta sokeriruokomehu ja kirsikat, joissa on kolme kivea olivat ainakin hyvia.
Alkuun homma tervetuliaisjuhlissa vaikutti vahan nihkealta, kun itse juhlakalu istui tuppisuuna ihmettelemassa maailman menoa. Myohemmin meno kuitenkin parani, kun siirryimme baarista kotibileisiin. Lieko tuo vain mielikuvitukseni tuotetta tai sitten sinisilla silmilla on taalla oikeasti vientia. Kaikesta huuolimatta tai ehka juuri sen takia viihdyinkin loistavasti. Opin kiroilemaan portugaliksi, pelaamaan paikallista juomapelia (peixe não bebe = kala ei juo) ja tanssimaan baião:ta. Saas nahda, mita tuleman pitaa.

Jee! Tama on kommenttini, joskaan ei taysin kiistaton tamanhetkisesta olotilastani. Minut on asutettu kolmen tyton Paulinha, Klis ja Su kommuuniin ja vastaanotto on ollut kertakaikkiaan lammin. Paivalla kiertelimme Tiagon kanssa kesyttamassa Brasilialaista byrokratiaa. Siina missa Meksikossa vaadittiin viisumin rekisterointiin kuvat edesta ja sivuilta, seka yksi sormenjalki taalla riittaa yksi kuva, mutta sormenjalkia otettiin kaikista sormista yhdessa ja erikseen. Maringá muistuttaa kovasti keskivertoa ei-historiallista Meksikolaiskaupunkia ja ilmapiiri on muutenkin tutun oloinen. Silla valin kun kiertelimme kaupungilla Klis oli valmistanut herkullisen perinteisen brasilialaisen kanapadan.

Paivan hammastyttava tahtihahmo oli intialainen harkkari Atul, joka ilman minkaanlaista pohjaa on oppinut puolessa vuodedssa taydellisesti portugalin. Intialaisen esimerkki on kieltamatta rohkaiseva. Rohkaisua tassa aina valilla kaipaakin, silla oma mielialani tuntuu olevan kovasti sidoksissa siihen kuinka toiveikkaasti kullakin hetkella suhtaudun kielen oppimiseen. Hetkellisen epatoivon kohdatessa tekisi mieli hakata paata seinaan ja valilla taas nousee toiveikas innostuneisuus, kun luulen tulleeni ymmarretyksi tai ymmartaneeni itse jotain. Kaikki kunnia on kuitenkin annettava naille Brasilialaisille, jotka loputtomalla karsivallisyydeella selittavat samat asiat moneen kertaan aina vain hitaammin ja vahemmilla sanoilla ja yrittavat ymmartaa, mita mina portungolillani (portugues + espanhol) kulloinkin tarkoitan.

Illalla Klis ja Paulinha johdattivat minut paikalliseen opiskelijabaariin maistamaan Skol-olutta, voi kuinka huonoa seuraa ;-)

Jahas, nyt bussista mita ilmeisimmin hajosi rengas. Tahan asti kaikki onkin sujunut uudessa maassa erittain jouhevasti. Vaikkei São Paulossa ollutkaan kukaan minua vastassa, niin neuvokkaasti selvisin silti bussiasemalle ja Maringaan vievaan onnikkaan (linja-auto portugaliksi onibus). Kielihaasteiden johdosta sekoitin ainoastaan lipun hinnan lahtoaikaan ja istumapaikan laituriin, mutta mitas pienista.

Molemmilla puolilla auvautuu silmankantamattomiin ulottuvat pellot sanottakoon nyt vaikka sokeriruokoa ja maniokkia, maa on punertavaa ja kaikki nayttaa vehrealta.

Kieli tuottaa juuri niin paljon hankaluuksia, kuin osasin odottaakin. Se jos ymmartaa luetusta tekstista 85% ei paljon lohduta, kun puhutusta menee saman verran ohi ja oma ilmaisu on lahella nollaa. Ensimmainen pieni keskusteluntynka kahvin ja matkalippujen oston lisaksi syntyi tassa bussissa, kun pieni ehka seitsenvuotias tytto tuli palpattamaan niita naita. Yritin jotain ymmartaa ja johonkin vastata, mutta taisin itse olla ehka yksivuotiaan tasolla.

Vaikka bussi oli rengasrikon takia myohassa oltiin minua kuitenkin vastassa neljan paikallisen AIESECarin Tiago Su Foiz ja Iva, seka "Bem-vindo Jogi" kyltin voimin. Tastahan se kielikylpy vasta alkaakin! Heti alkuun vastasin kurnivasta nalasta huolimatta kielteisesti kysymykseen, haluanko syoda jotain, kun se meni niin sanotusti ohi. Enpa juuri ihmettele, jos unentarve kasvaa vieraskielisessa kulttuurissa, silla ihan taydesta tyosta tama ymmartamisen yrittaminen kay.

Talla kertaa lahteminen ei ollut todellakaan helppoa, vaan haikeus taytti mielen. Pariisin lennolla en edes voinut lukea, kun olin niin herkkamielisessa tilassa, etta kirjan fiktiivisten henkiloiden ilot ja surut saivat kuyyneleet vierimaan poskelleni.

Charles de Gaullen lentokentalla minulla on viisi tuntia odotteluaikaa tapettavana ennen astumista São Paulon koneeseen. Niinkuin parin paivan laksiaisissa ei olisi ollut tarpeeksi, niin paatin hyodyntaa ajan baarissa tuopin aarella, olisihan tama luultavasti viimeisia mahdollisuuksiani maksaa viisi euroa oluesta.

Vaalea suomalaismies, joka ilmeisemmin tunnisti minut edelliselta lennolta huikkasi minut poytaansa. Kaveri oli ollut joululomalla Riossa ja tavannut toisena iltana diskossa brasilialaisnaisen, joka oli kutsunut hanet vanhempiensa luokse joulun viettoon. Nyt tama mies oli nyt palaamassa Brasiliaan kaytyaan suomessa jarjestelemassa asioita ja vuokraamassa asuntonsa.

Seuraan liittyi pari muutakin Rioon lomamatmatkalla olevaa suomalaista. Sain tingittya tuopin hinnan 6.20:sta viiteen euroon, joten minusta tuli seurueen virallinen oluenkantaja. Aika kului ja tarinoinnin lomassa pahin haikeuskin halveni ja tilalle astui matkakuume.

Lentoon on vajaa kolme tuntia, äiti tuli ruokkimaan ja viimeiset kaverit läksiäisten jäljiltä ovat poistumassa ovesta...

Mitä otinkaan mukaan