Capoeiran opettaja ei ulkoiselta olemukseltaan vastaa lainkaan käsitystäni Capoeiran opettajasta. Ulkomuodon ei kuitenkaan kannata antaa hämätä, sillä kookkaasta mahastaan huolimatta tämä viisikymppinen liikkuu hämmästyttävän ketterästi.

Harvoin missään asiassa olen tuntenut itseäni niin totaalisen aloittelijaksi, kuin tässä minulle uudessa lajissa. En voi olla miettimättä, olisinko kenties paljonkin edistyneempi, jos olisin silloin kaksi kuukautta sitten avannut suuni kerrankin oikeassa paikassa. Tunnin mittaisten treenien jälkeen ovat jalat aivan muusina.

Mahakas opettaja kommentoi, että viimevuonna hänellä oli ollut suomalaisoppilas, vai olisiko ollut peräti kaksi. Huhut siitä, etten ehkä olekaan ainoa, enkä ainakaan ensimmäinen suomalainen Campo Mouraossa alkavat siis vahvistua. Kotimatkalla teen sen, mitä minun on jo pitkän aikaa pitänyt tehdä, eli uskaltaudun naapurissa olevalle Rotary-klubille kysymään, onko täällä heidän kauttaan suomalaista vaihto-oppilasta.

Klubilla minut kutsutaan sisälle ja saan kunnian osallistua viikkokoukseen. Istuskeltuani kolme varttia capoeiran hikisenä kuuntelemassa maailman puuduttavinta keskustelua tulevan hyväntekeväisyystapahtuman pääsylipun hinnasta kokous vihdoin päättyy. Puheenjohtaja ystävällisesti esittelee minut salintäydelle ihmisiä uutena Rotaryn vaihto-oppilaana (siis kuvittelee, että olen lukioikäinen) ja saan mittavat aplodit. Korjaan ystävällisesti erheen ja kiitän lämpimästä vastaanotosta. Oli muuten toistaiseksi varmaankin suurin yleisö, jolle olen puhunut portugaliksi.

Sain tietää, mitä halusinkin, eli Campo Mouraossa todellakin on kuulemma yksi Tiina niminen suomalaistyttö. Puheejohtaja antaa oman puhelinnumeronsa, ja lupaa viedä minut tutustumaan Tiinaan joku päivä, jos haluan. Kaupan päällisiksi sain vielä maukkaan Rotary-illalisen. Illallistakin maukkaampi oli erään kenties höynähtäneen rotaryn kommentti: ”Montako vuotta olet asunut Brasiliassa?”.