Tavanomainen lounastauko, kiirehdin töistä kotia kohti ja kirjoitan samalla laina-anomusta, eli tekstiviestiä äidilleni. Batam! Otsassa jysähtää ja löydän itseni maasta päätäni pidellen. Automaattinen autotallin portti oli laskeutunut ovelasti näkökenttäni ulkopuolelta juuri otsan korkeudelle.

Nuori tyttö tulee kysymään vointiani jokseenkin järkyttynyt ilme kasvoillaan. Vasta tässä vaiheessa huomaan, että otsastani tursuaa verta aika reippaanlaisesti. Nyt jo sulkeutuneen portin sisäpuolelle on ilmaantunut mies luuta kädessä. Pyydän häneltä paperia pyyhkiäkseni veren käsistäni ja kasvoistani, mutta mies vaan tuijottaa vaitonaisena ja jatkaa lakaisemista. Pyydän toisen ja kolmannenkin kerran ja alan jo ärsyyntyä äijän kyvyttömyydestä auttaa tapaturman uhria. Lopulta luutamies ymmärtää ja katoaa sanaakaan sanomatta talonsa uumeniin.

Hetken kuluttua paikalle kiiruhtaa vessapaperin kanssa vanhempi mies, ilmeisesti edellisen isä, joka ystävällisesti kutsuu minut sisälle taloon huuhtelemaan naamani. Vessan peili paljastaa myös itselleni kuinka pelottava näky oikeastaan olenkaan verissä päin. Pahimmat veret huuhdottuani hämmästytän talon väkeä kysymällä, josko joku voisi ikuistaa tilanteen digikamerallani. Kiitän avusta ja lupaan olla varovaisempi jatkossa.

Ensimmäisistä nauruista toivuttuaan kämppikseni Juliano heittää minut ensiapuklinikalle paikattavaksi. Kokemukseni julkisen terveydenhuollon toimivuudesta Brasiliassa jää kohtalaisen positiiviseksi. Tovin odottelun jälkeen lääkäri tulee ja turhia kyselemättä puuduttaa otsani ja ompelee kaksi tikkiä. Puitteet eivät ole kovin hääppöiset, mutta olennainen tulee hoidettua nopeasti ja asiallisesti. Lähden antibioottireseptin kanssa kotiin, eikä minun tarvinnut maksaa mitään.