Bussin digitaalikello nayttaa 5:55, pyyhin hoyryn ikkunasta ja tunnistan Campo Mourãon linja-autoaseman, vihdoinkin. Kymmenen tunnin matkan aikana ehdin epatoivoisesti koittaa kaikkia mahdollisia yhta, kahta tai kaytavan ylittaen jopa kolmea penkkia hyodyntavia nukkuma-asentoja, mutta ilman merkittavaa menestysta.Viimeiset tunnit sapsahtelin hereille vahan valia siina pelossa, etta nukkuisin Campo Mourãon ohi ja paatyisin kenties johonkin viela kuppasempaan Paranan perakylaan.

Ulkona sataa, on kylma ja pimeaa. Otan taksin Uuden toivon kadulle (Rua Nova Esperança). Epailykseni heraavat, kun pihalla ei nay yhtaan autoa, eika Sadan ole raksyttamassa minulle. Maksan kuitenkin matkan ja menen tarkistamaan tilanteen.

Pojat ovat nakojaan sitten muuttaneet viikonlopun aikana. Talo kaikuu tyhjyyttaan. Keittion kaapit ja tiskipoyta on viety ja kaikki hehkulamputkin ovat poissa. Sinansa tamna ei ole mikaan yllatys, silla muutto on ollut vireilla ja minakin olin jo pakannut omat kamani, mutta tarkkaa paivaa ei vain kukaan ollut ilmoittanut.

Taksi ehti jo tietysti menna, enka mina sita varmaan muutenkaan olisi osannut uudelle talolle neuvoa. Tassa nyt seison pimeassa ja kosteannihkeassa tyhjassa talossa ilman vaihtovaatteita matkasta lopen uupuneena. Kahden tunnin paasta minun pitaisi olla toissa freeshina kuin peippo. Levitan makuupussini lattialle ja teen haisevista likavaatteista itselleni tyynyn ja nukun tyytyvaisena puolitoista tuntia heraamatta kertaakaan.

Vaikka kotiinpaluu ei ollut niita parhaimpia, niin muuten São Paulon reissu oli mita onnistunein ja toi sopivaa vaihtelua arkeen. Laksimme siis reissuun perjantaina 40 hengen tilausbussilla koko porukka Fundaçãolta ja Cristófolilta. Suurimmalle osalle kohteena oli vain sairaalatarvikkeita esitteleva hospitalaria 2005 messu, mutta mina laajensin matkaani koko viikonlopun pituiseksi São Paulon visiitiksi.

Messut olivat perjantaina ja avarsivat maailmankuvaani ainakin siina mielessa, etten koskaan aikaisemmin ole osannut kuvitella kuinka montaa tuhatta eri tuotetta voidaan sairaaloissa ja klinikoilla tarvita. Mieleen jai ainakin semmoinen alipaineimukuppukuuppaharveli, jolla lapsia voidaan vetaa tahan maailmaan synnytysosastoilla, seka korealaisten keksima taristin, jolla eri lihasryhmia voidaan vahvistaa vinhasti varistamalla.

Noh yopaikan hankkiminen suhteilla ei ollut niin mutkatonta, kuin mita ajattelin, mutta loppujen lopuksi paadyin Paulon luokse. Vielakin kylla oma tunto vahan kaivertaa sen suhteen, mita taannoin tuli tehtya Paulon tyttoystavan Paulinhan kanssa. Lauantaina taasen lyottaydyin yhden meksikolaisen AIESEC harjoittelijan mukaan ja paadyin São Paulon yliopiston matematiikan laitoksen ulkomaalaisten vaihto-opiskelijoiden bileisiin. Ensimmaista kertaa koin suuremmassa mittakaavassa sen, etta erimaalaisten ihmisten valilla paras yhteinen kieli oli portugali. Illan paatteeksi menimme viela samba-klubille, jossa mm. yksi kavelykeppi-ikainen pyoritteli sujuvasti parikymppista neitokaista.